Ensimmäinen maraton - kisaraportti

Alkuun varoitus: tämä postaus on pitkä. Siis tosi pitkä. Kokemus oli niin ikimuistoinen, että halusin kirjoittaa auki myös pienet yksityiskohdat.

En oikeastaan oikein vieläkään ymmärrä, mitä lauantaina 3.10. 2020 tapahtui. Sitä, että mä oikeasti juoksin maratonin. Siis 42,195 metriä, omin jaloin! Ihan käsittämätöntä. Tuohon päivään kiteytyy todella paljon tunnetta: yhden unelman saavuttaminen, iloa, innostusta, jännitystä, hermoilua, helpotusta.. Kahden vuoden työn tulos. 

Kisaviikko

Elin koko kisaviikon jonkinlaisessa maratonkuplassa. Juoksu ja kaikki siihen liittyvä on mielessä jatkuvasti, enkä iltaisin meinannut malttaa alkaa nukkumaan, kun mieleen ilmestyi mitä ihmeellisempiä maratonaiheisia kysymyksiä (joita piti tietysti googlata). Jännitys alkoi nostaa päätään jo hyvissä ajoin ennen kisaviikkoa. Lisäksi pelkäsin, että sairastuisin, joutuisin karanteeniin tai jokin muu este tulisi vielä viime hetkellä eteen. Aloin ylianalysoimaan jokaista kehoni tuntemusta - tuntuuko kurkku vähän karhealta? Entä pohje, eikö pohkeessa tunnukin kummalliselta? Jouduin tietoisesti rauhoittelemaan itseäni ja yritin ohjata ajatuksia aktiivisesti muualle. Se ei tosin ollut helppoa, sillä ajatukseni sinkosivat harhautusyrityksistäni huolimatta aina takaisin maratoniin. 

Lisämausteen jännitykseen toi isovarpaaseeni kisaviikkoa edeltävällä viikolla ilmestynyt rakko, joka oli vielä alkuviikosta todella kipeä. En edes yleensä ikinä saa rakkoja! Edellisestä kerrasta oli reilusti yli vuosi, joten tämä oli huonoa tuuria. Jouduin rakon vuoksi lyhentämään maanantain kevyttä lenkkiä pari kilometriä, sillä rakko häiritsi juoksua ja pelkäsin pahentavani sitä. Lenkin jälkeen paketoin varpaan, googlasin kaiken rakonhoitoon liittyvän ja otin töihin rantasandaalit sisäkengiksi aiheuttaen hilpeyttä työkavereissa (sandaalit osoittautuivat itseasiassa niin kivoiksi toimistokengiksi, että tilasin maratonin jälkeen "oikeat" sisäsandaalit, haha).

Keskiviikko & torstai

Hiilihydraattitankkauksen aloitin keskiviikkona ja jatkoin torstaina. Maraton on sen verran pitkä matka, että tankkauksesta on suorituskykyä parantavaa tutkimusnäyttöä. Yleensä suositellaan, hiilareita tankataan noin 8-10g/painokilo parin päivän ajan, ja tankkauksen aikana noin 75% päivän energiansaannista voisi olla hiilihydraateista. Kisaa edeltävänä päivänä syödään yleensä jo normaalisti, ettei olo starttiviivalla olisi niin tukkoinen. 

Olin miettinyt tarkkaan etukäteen, mitä söisin. Söin pääasiassa kaikkea sitä, mitä normaalistikin, mutta suurempia määriä. Proteiineja sekä rasvoja korvasin hiilaripitoisilla ruoilla (esim. aamupalalla vaihdoin pähkinät banaaniin jne). Tankkaus hoitui kaurahiutaleilla, smoothieilla, hedelmäsoseilla, riisillä, riisipuurolla, hillolla, kaurajogurtilla, taateleilla ja leivällä. Söin kyllä myös karkkia ja join jonkin verran urheilujuomaa. Pyrin muutenkin juomaan normaalia enemmän, sillä hiilarit sitovat nestettä ja maratonille lähtiessä nestetasapainon on syytä olla kunnossa.

En ollut koskaan ennen tehnyt varsinaista tankkausta, sillä puolimaratoneille en ollut tankannut muutamia ylimääräisiä välipaloja ja karkkia lukuunottamatta (en ollut laskenut hiilihydraatteja tms). Yllätyksenä tuli, miten paljon ruokaa tuohon hiilarimäärään mahtuu. Vatsa oli illalla ihan täynnä, ja söin, vaikkei ollut enää nälkäkään. Onneksi tankkaus kesti vain kaksi päivää, ja kroppa otti hiilarit vastaan hyvin, mutta olo oli kieltämättä vähän nesteinen perjantaina. Lisäksi minulla oli perjantaina jostakin syystä koko ajan kuuma. En tiedä, johtuiko se tankkauksesta (ja normaalia suuremmasta energian saannista suhteessa kulutukseen) vai jännityksestä.

Keskiviikkona treeniohjelmassani olisi ollut kisaan valmistava treeni, mutta jätin sen kokonaan väliin varpaassa edelleen komeilevan rakon vuoksi. Kun kysyin asiaa valmeltajaltani, ja hän oli sitä mieltä, että on parempi parannella varvasta. Treenin väliin jääminen harmitti ja pelkäsin sen vaikuttaan kisasuoritukseeni.

Perjantai

Perjantain, kisapäivän aaton, olin ottanut töistä vapaaksi. Se saattoi olla virhe, koska olin niin hermostunut ja jännittynyt, etten pystynyt keskittymään mihinkään. Kävin heti aamulla hakemassa kisanumeroni ja pikaisella kierroksella Olympiastadionin expossa. Expossa pisteillä tuote-esittelijät tiedustelivat, mille matkalle olin menossa. Tuntui ihan hullulta - ja samalla hienolta - vastata, että maratonille. Exposta mukaan tarttui kaikenlaista hammastahnanäytteistä kylmägeeliin, lippikseen ja jäätelöön. 

Perjantaina iltapäivällä kävin juoksemassa kevyen 20 minuutin herättelevän "shake out"-lenkin. Sykkeet olivat normaalia korkeammalla, mikä selittyi jännityksellä. Pohdin, että miten ihmeessä selviän seuraavana päivänä lähtöviivalle, sillä olin jo nyt niin hermostunut. Pieni lenkki teki kuitenkin hyvää ja loppupäivän lepäilin. Lueskelin ja katsoin Disney-leffoja (kiitos vielä ihana Maris, joka mahdollisti sen! <3). Illalla mietin vaatteet (pitkähihainen juoksupaita ja trikooshortsit), geelit ja muut maratonille mukaan tarvitsemani valmiiksi, ettei lauantaina tarvitsisi panikoida enää niistä. 

Lauantai - kisapäivä

Sain nukuttua jännityksestä huolimatta yllättävän hyvin. Yritin nukkua mahdollisimman pitkään, sillä startti oli vasta iltapäivällä, klo 14:40. Keitin aamupalaksi riisipuuroa ja yritin kuunnella samalla podcastia, mutten pystynyt keskittymään. Luin perheen ja ystävien lähettämiä tsemppiviestejä, ne oli ihania, kiitos vielä jokaiselle! 

Lopulta jännitys yltyi siihen pisteeseen, että tärisin. Aloin panikoida. Yhtäkkiä tuntuikin siltä, että en ole yhtään valmis maratonille, enkä varmasti selviä edes maaliin. Aloin valmistella itseäni pettymykseen ja psyykkasin itseäni keskeyttämisen varalle. Myös suunnittelemani juoksutahti alkoi tuntui aivan liian reippaalta. Onneksi minun ei tarvinnut olla yksin ja Teemu sai puhuttua minulle vähän järkeä. Sillä hetkellä hän tuntui luottavan minuun sata kertaa enemmän kuin minä itse.

Ennen kisapaikalle Olympiastadionille lähtöä paketoin varpaani (rakko oli melkein parantunut) ja voitelin vaseliinilla kaikki kriittiset paikat. Varmistin varmaan kymmennen kertaa, että minulla kaikki tarvittava mukana. Puin kengät, avasin kotioven, astuin rappukäytävään. Palasin takaisin sisään ja vaihdoin kengät. Jep, paniikkiratkaisu. 

Kisapaikalla olimme suunnilleen klo 14:10. Verryttelin ja venyttelin kevyesti. Jännitys alkoi pikkuhiljaa helpottamaan, sillä tiesin, että nyt ei enää mikään voisi estää minua starttaamasta. Kaikki valmistelu oli tehty. Enää piti vain juosta. Puin kasvomaskin kasvoilleni ja asetuin lähtökarsinaan. Tässä vaiheessa olin jo enemmän innoissani kuin jännittynyt!

Maraton

Pakko heti alkuun sanoa, että koronaan liittyvät turvatoimet oli järjestetty Helsinki City Running Day:ssa ja Helsinki City Marathonilla todella hyvin. Kaikilla juoksijoilla (ainakin kaikilla, ketkä näin) oli maskit startissa. Tänä vuonna ajanotto tapahtui ainoastaan nettoaikojen perusteella, eli kun lähtölaukaus kajahti, lähdin rauhassa liikkeelle ja napsautin kellon käytiin vasta ylittäessäni lähtöviivan.

1-10km

Ensimmäiset kilometrit menivät jonkinlaisessa tunnepöllyssä. Olin innostunut, onnellinen ja fiiliksissä! Mietin, että tässä sitä nyt juostaan, maratonia! Matkaa, josta olin haaveillut. Olin haljeta onnesta. Hymyilin ja fiilistelin tunnelmaa, kanssajuoksijoita, kannustajia, säätä.. Kaikkea! Sää oli muuten aivan täydellinen, +15 astetta ja pilvipoutaa. Paras mahdollinen juoksuun. Kelloa vilkaisin muutaman kerran, mutta päätin kellon sijaan juosta tällä kertaa fiiliksen mukaan.

Juttelin muutaman muun juoksijan kanssa. Yhden, joka juoksi myös ensimmäistä maratoniaan, toisen, jolla oli takana muutama maraton ja kolmannen, jolla oli takana jo 110 maratonia. Siis 110! Ihan mieletön saavutus. Ensimmäiset 10km menivät lähes huomaamatta, juoksu tuntui hyvältä ja kevyeltä.

10-21km

Oikeastaan puolimaratoniin saakka juoksu kulki todella kevyesti ja aika kului nopeasti. Juoksin melko tasaista vauhtia, noin 5:50min/km tahtia. Hiljensin reilusti ylämäkiin, sillä voimia oli parempi säästellä. Juomapisteillä kävelin, mutta muuten juoksin koko matkan. Olin tehnyt tarkan juomissuunnitelman: kaikilla muilla juomapisteillä (joita oli noin 3-4km välein) join urheilujuomaa, mutta 8km, 16km, 24km ja 33km kohdalla otin energiageelin veden kera. Olin varannut myös yhden varageelin 38km kohdalle, mutta en tarvinnut sitä.

Teemu oli pyörällä mukana kannustamassa. Hän pyöräili aina muutaman kilometrin edelleni, pysähtyi kannustamaan, ja teki saman uudelleen. Koko maratonin ajan! Myös ystäviä ja tuttuja oli kannustamassa reitin varrella, se oli ihan mahtavaa. Olen siitä ihan älyttömän onnellinen ja kiitollinen. Kiitos jokaiselle! <3 Tuttujen kasvojen näkeminen tsemppasi todella paljon.

21-38km

Vielä 28km kohdalla juoksu tuntui kevyeltä. Ihmettelin sitä hieman, mutta en uskaltanut kiristää tahtia - vielä oli matkaa jäljellä. 28km oli pisin ennen maratonia juoksemani matka, joten kaikki sen jälkeen oli uutta. Olin lukenut kaikenlaisia kauhutarinoita ja kuullut sanottavan, että maraton alkaa oikeasti vasta 30km kohdalta. Aloin jännittämään tätä kuuluisaa 30km rajapyykkiä ja "maratonin seinää".

Kilometrit etenivät, ja tässä vaiheessa juoksin aika pitkään erään miesporukan takana. Näin 30km kyltin. Ohitin sen. Ei seinää - ei vielä - mutta tunsin, että jalkani alkoivat väsyä. Hidastettuani 33km juomapisteellä huomasin, että uudelleen vauhtiin pääseminen vaati enemmän töitä. Tämän jälkeen alkoivat myös reitin mäkisin osuus. Luulen, että 32-34km olivat ehkä minulle maratonin vaikeimmat: ylämäkeä, jaloissa alkoi jo painaa, mutta matkaa oli vielä jäljellä. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut oloa, etten ollenkaan jaksaisi, tai että täytyisi kävellä. Myöskään vauhtia ei tarvinnut hidastaa, olo oli kaikin puolin siedettävä. Kun mäkisin osuus oli selätetty, juoksu alkoi rullaamaan taas paremmin.

Jossakin 34km kohdalla Teemu jäi lähelleni pyöräilemään ja pysyi siinä lähes loppuun saakka. Kyseli aina tasaisin väliajoin, että joko lähdetään kiristämään tahtia. Sanoin, että 38km kohdalla voin alkaa kiristämään, aiemmin en uskaltanut. Edelleen pelkäsin seinää tai että jalkani leikkaisivat täysin kiinni (vaikkei sellaisia oireita vielä ollutkaan). Ajattelin, että mielummin juoksen tätä vauhtia loppuun asti, kun että joutuisin kävelemään. Kilometrit 36-38km menivät tahtia 5:47, 5:55 ja 5:57.

38-42,2km

38km. Aloin tajuta, että hitto, mä taidan oikeasti selvitä maaliin! Etureidet alkoivat olla tulessa, jokainen ihan loivakin ylämäki tuntui reisissä jyrkältä nousulta. 38km kohdalla olleen juomapisteen jälkeen oli vaikea kiihdyttää vauhti takaisin. Todella outo tunne, kun hengitys kulki, mutta jalat olivat ihan jäykät. Lyhyemmillä matkoilla kisan lopussa tilanne on ollut yleensä toisin päin: syke on ollut tapissa ja hengitys raskasta, mutta jalat ovat jaksaneet. Nyt tilanne oli päinvastainen: keuhkot jaksoivat, mutta jalat olivat väsyneet.

Tahdon voimalla jalat kuitenkin liikkuivat. Voitte viedä mut tämän tekstin julkaisemisen jälkeen valkotakkisten hoiviin, mutta jollakin kummallisella tavalla nautin siitä jaloissa olevasta raskaasta ja väsyneestä tunteesta - tiesin, että se oli maratonin hinta. Tiesin ja odotin kivun tulevan. Olin aiheuttanut sen itse, jokaisella askeleellani tähän asti. Askeleella, jotka olin päättänyt tehdä, koska halusin juosta tämän matkan. 

Noin 40km kohdalla Nordenskiöldin kadun ylittävällä sillalla näin Olympiastadionin. Minua alkoi itkettää. Mikään ei enää estäisi pääsyäni maaliin, tämän matkan voisin vaikka kontata loppuun. Hymyilin jokaiselle näkemälleni ihmiselle. Teemu pyöräili edelleen lähelläni ja tsemppasi - nyt oli aika kiristää tahtia. Ja mä kiristin. Ohitin muutaman selän. 41km. Ohitin kasvitieteellisen puutarhan, käännyin Mäntymäen tielle ja siitä Paavo Nurmen kadulle. Ihmisiä seisoi kannustamassa. Hymyilin heille. Hymyilin ja juoksin. Käännyin Olympiastadionille, loppusuora juostiin radalla. Ihmisiä istui katsomossa, stadionin valot paistoivat kirkkaana. Olo oli kuin urheilijalla! Päätin ottaa loppukirin (joka tuntui siinä vaiheessa kovalta vauhdilta, mutta kellon datan mukaan tahti oli reilusti päälle 4 min/km :D), ohitin kaksi kanssajuoksijaa ja juoksin hymyillen maaliin. Kello pysähtyi aikaan 4:10:16. Viimeiset kaksi kilometriä olivat maratonin nopeimmat: 5:35 ja 5:26.

Maaliin tulon jälkeen

Uskomaton tunne. Niin uskomaton. Itketti ja nauratti yhtä aikaa. Sain mitalin, keräsin maalihuollosta eväitä ja kävelin ulos stadionilta (koronan vuoksi alueelle ei voinut jäädä). Purskahdin itkuun. Näin Teemun ja itku vain yltyi. Itkin onnesta, helpotuksesta, itsensä voittamisesta ja unelman saavuttamisesta. Olen nyt maratoonari. 

Teemu otti minusta muutaman kuvan. Join palautusjuoman ja kävelimme kotiin. Tai mun kävely muistutti ehkä enemmän taapertamista kuin kävelyä. Kävin ylikierroksilla, olin niin onnellinen. Niin uskomaton tunne ja kokemus. Kotiin päästyämme minulla oli hetken vähän huono olo, mutta se meni nopeasti ohi, kun pakotin itseni syömään maalihuollosta saamani välipalapatukan ja sipsejä. Huomasin, etten ollut saanut yhtäkään uutta hiertymää tai rakkoa - olemassa oleva rakko oli kyllä tuplannut kokonsa. Etureidet olivat niin kipeät, että istuessa piti ottaa käsillä tukea, mutta muuten voin hyvin.

Koko ilta oli euforiaa. Ja oikeastaan vielä seuraavakin päivä. Tai viikko. Nyt maratonista on aikaa viikko, ja olen edelleen tosi onnellinen. Haluan ehdottomasti juosta maratonin vielä joskus uudelleen. Jotain jäi tietysti myös hampaankoloon - olin loppuun asti niin hyvävointinen, että vauhtini oli todennäköisesti liian rauhallinen, ja olisin siis voinut juosta kovempaa. Toisaalta olen kuitenkin tyytyväinen, että ensimmäisestä maratonista jäi näin hyvä kokemus. Ehdin vielä joskus raastaa itseäni reippaammalla tahdilla!

Helsinki City Marathon oli tapahtumana todella hyvin järjestetty ja maali Olympiastadionilla oli upea. Turvajärjestelyt koronan osalta oli huomioitu esimerkillisesti, reitti oli kaunis ja maalihuolto kattava. Tunnelmaa riitti! Voisin siis ehdottomasti suositella Helsinki Running Day:ta ja Helsinki City Marathonia juoksutapahtumana. Itse ehdin jo ilmoittautua mukaan jälleen ensi vuonna, mutta tällä kertaa puolimaratonille.

Voisin jatkaa tästä aiheesta kirjoittamista vaikka miten pitkään, mutta nyt päätän tämän tarinan tähän.

Ihanaa sunnuntaita!

Aloittelevan juoksijan virheet, jotka olen tehnyt - TOP 7

Aloittelevia juoksijoita varoitellaan usein kaikenlaisista "aloittelijoiden virheistä". Erityisesti iltapäivälehtien artikkeleissa vilisee listoja erilaisista mokista, joita jokaisen juoksijan tulisi ehdottomasti välttää. "Lenkkeiletkö väärin? Vältä nämä virheet juoksun aikana"."Aloittelevan juoksijan tyypilliset virheet – älä pilaa lenkkeilyä heti alkuunsa"."5 virhettä, jotka jokainen aloitteleva juoksija tekee". Kuulostaako tutulta?

Olen itse juoksijana vielä melko tuore tapaus. Tavoitteellista juoksua on takana vasta reilu puolitoista vuotta, mikä on kestävyysjuoksussa lyhyt aika. Koska aloitin juoksuharrastukseni itsenäisesti, oli tärkein apuvälineeni Google - googletin, minkä vain kerkesin. Voisi siis kuvitella, että nämä vuosittain artikkeleissa vilistävät varoittelevat listaukset olisivat tulleet minulle tutuiksi.

Kyllä, tulivat ne tutuiksi.. Mutta enhän minä niistä sentään opikseni ottanut (voisi luulla, ettei enää aikuisena kaikkea tarvitsisi kokeilla kantapään kautta. Näköjään täytyy. Kirjaimellisesti). Olen kuitenkin ollut tehokas: kuluneen puolentoista vuoden aikana olen ehtinyt testaamaan kokonaisen liudan aloittelevan juoksijan tyypillisimpiä virheistä ihan omakohtaisesti. Ajattelin nyt jakaa nämä ihmiskokeen tulokset myös teille.

Virhe 1: Juokset kuntoosi nähden liian kovaa.

Miksi jokaisen lenkin jälkeen aina oksettaa? Eikö veren pidäkään aina maistua suussa?

Peruskestävyystreenin ja rauhallisten lenkkien löytäminen on ollut ehdottomasti tärkeimpiä oivalluksiani. PK-lenkit kunniaan!

Virhe 2: Aloitat kilpailussa liian kovaa.

Puolimaraton on yllättävän pitkä matka, jos vetää itsensä piippuun ensimmäisen viiden kilometrin aikana. Tietenkin jos masokistisena haaveena on tuottaa itselleen mahdollisimman tuskallinen juoksukokemus, suosittelen tätä taktiikkaa.

Virhe 3: Vääränlaiset tai liian pienet juoksukengät.

Varpaankynsiään alkaa arvostaa vasta siinä vaiheessa, kun ne mustuvat ensimmäisen kerran. 

Virhe 4: Unohdat tuplasolmut kengännauhoista.

Sen jälkeen, kun joutuu kisassa (tai ihan vaan lenkilläkin) pysähtymään solmimaan kengännauhoja, muistaa taas miksi tuplasolmut on kuitenkin ihan hyvä idea.

Virhe 5: Et juo riittävästä.

Ystävät, muistakaa juoda! Etenkin helteellä. Lisäksi neste on huomattavasti miellyttävämpää saattaa elimistöön itse juomalla kuin sairaalan tippapussista suoneen valutettuna. Kokeilin, en suosittele.

Virhe 6: Asetat aivan liian kovan tavoitteen.

Toimii hyvin, jos haluaa varmistaa itselleen pettymyksen. Tavoitteita kannattaa mielestäni ehdottomasti olla (olkoon se sitten jokin tietty aika tai vaikka maaliin pääsy), mutta tavoitteen olisi hyvä olla edes jokseenkin realistinen. Myöskään liian helppo tavoite ei välttämättä palvele.

Virhe 7: Et lämmittele ennen kisaa.

Oikeastaan tämä kohta voisi olla myös "et varaa tarpeeksi aikaa vessajonoon". Tapahtumissa vessajonojen pituus voi yllättää. Omalla kohdallani jonottaminen on syönyt ajan lämmittelyltä kahdella puolimaratonilla (jos lämmittelyksi ei lasketa sitä, että juoksin vessasta suoraan starttiviivalle ehtiäkseni juuri ja juuri kuulemaan lähtölaukauksen). Tästä oppineena varaan nykyisin ehkä vähän liiankin paljon aikaa valmistautumiseen ennen starttia.

Tässä muutama tähtihetkistäni. Ihmiskokeeni tuloksena voisin todeta, etteivät edellä mainitut varoitukset ihan tuulesta temmattuja ole.

Tulen varmasti tulevaisuudessakin mokailemaan vielä monen monta kertaa (ehkä otan jopa revanssin jonkun edellä mainitun suhteen), mutta se kuuluu asiaan. Niistä opitaan, ja joskus virheilleen voi jälkikäteen onneksi myös nauraa.

"There is no failure. You either win or learn."

Nestehukkaa ja ennätyksiä - 2019 pähkinänkuoressa & tavoitteet vuodelle 2020

Helmikuu ja vuoden ensimmäinen blogipostaus. Edellisen postauksen kirjoitin lokakuussa Vantaan maratonin jälkeisissä endorfiinipöllyissä, josta seurasikin sitten kolmen kuukauden suunnittelematon blogihiljaisuus. Syynä hiljaisuuteen on ollut yksinkertaisesti se, että elämässäni on viime aikoina ollut niin paljon kaikkea muuta, että blogi on jäänyt valitettavasti taka-alalle. Itseasiassa olen aika yllättynyt - ja ylpeäkin - siitä, että uskalsin jättää blogin hetkeksi. Pari kertaa kyllä aloitin postauksen kirjoittamista ihan pelkästä velvollisuudentunnosta, mutta lopulta jätin kirjoittamisen kesken. En halua, että kirjoitukseni perustuvat velvollisuudentuntoon. Aloittaessani blogin viime kesänä päätin, etten ottaisi blogista stressiä (stressihiirenä löydän stressinaiheita ihan riittävästi muualtakin). Näin ollen tauko teki hyvää, ja kylläpä nyt onkin ihanaa kirjoitella taas!

Missä nyt siis mennään?

Loppuvuosi 2019 piti sisällään Vantaan maratonin jälkeen vielä kaksi kympin kisaa. Marraskuussa sain riesakseni flunssan, joka karsi loppuvuoden juoksukilsoja tehokkaasti. Marraskuussa täytin myös 25 vuotta, ja pidettiin sen kunniaksi viiskymppiset (25 + 25) samassa kuussa synttäreitään juhlivan ystäväni kanssa. Tämä ei oikeastaan liity mitenkään juoksemiseen, mutta ehdottomasti maininnan arvoinen seikka silti. Sweet twenty-five!

Ennen vuoteen 2020 kirmaamista kurkistetaan vielä lyhyesti viime vuoteen.

Juoksuvuosi 2019 pähkinänkuoressa

Tammikuu - Huhtikuu:

Juoksin omalla ohjelmallani. Olin juuri muuttanut Helsinkiin ja kokeilin uusia reittejä, talvella tuli juostua myös matolla. Kokeilin myös työmatkajuoksua ja kävin spinningissä pari kertaa viikossa.

Toukokuu:

Helsinki City Runin puolikas ja epäonnistuminen: kamalin juoksemani puolimaraton. Aika 1:58:17, joka oli kuitenkin uusi ennätys. Parannusta lokakuiseen puolimaratoniin ajallisesti vain sekunteja. Epäonnistuminen ei jälkikäteen ajateltuna ollut ollenkaan yllätys, sillä valmistautuminen oli ollut kokonaisuudessaan aika heikkoa.

Kesäkuu:

HCR:ltä jäi hampaankoloon, joten ilmoittauduin Helsinki Half Marathonille. Helteinen sää ja hauska tapahtuma, itse juoksu oli edellistä parempi. Juoksusta seurasi kuitenkin nestehukka ja sairaalareissu (se siitä onnistuneesta juoksusta.. Tai ehkä nesteytyksestä. Hups.). Aikaan hieman parannusta, maaliin ajassa 1:57:59. Lomareissu Kreikkaan, patikointia Samarian rotkossa. Ilmoittauduin mukaan Runner's High:n valmennusryhmään.

Heinäkuu:

Aloitin Runner's High:n valmennusryhmässä ja sain myös ensimmäistä kertaa minulle räätälöidyn juoksuohjelman, jota olenkin siitä asti noudattanut (ja ollut todella tyytyväinen!). Viikkokilsoja nostettiin pikkuhiljaa, juoksua oli ohjelmassa 4krt/vko. 

Elokuu:

Ensimmäinen 10km kisani ikinä Twilight Runilla! Ihastuin kymppiin matkana. Twilight Runilla tavoitteeni oli juosta alle 50 minuuttiin, ja tavoitteen saavutin ajalla 48:31. Innostuin kympeistä niin, että juoksin elokuussa vielä kaksi lisää: Haaga Runissa aikaan 48:47 ja Midnight Runilla (päätin ilmoittautua aivan extempore edellisenä iltana) fiilistellen 48:03. Elokuu oli huikea juoksukuukausi!

Syyskuu:

Syyskuu alkoi vatsapöpöllä, joka meni onneksi nopeasti ohi ja pääsin takaisin treenien makuun.

Lokakuu:

Vuoden juoksukohokohta: Vantaan maratonin puolikas enkka-aikaan 1:48:50! Vantaan maraton on tapahtumana mulle aivan erityinen, koska siellä juoksin ihan ensimmäisen puolimaratonini tasan vuotta aiemmin (lokakuussa 2018). Lisäksi kävin kipittelemässä Halloween Runin kympin (48:00). 

Marraskuu:

Pyysin valmentajaa nostamaan treenimäärääni 5-6 kertaan viikossa. Ja kuinka ollakaan, uusi sairastuminen. Sitkeä flunssa ei ottanut talttuakseen ja siitä toipuminen vei joulukuun puolelle saakka.

Joulukuu:

Juoksu alkoi kuun puolessa välissä taas kulkea. Osallistuin Aktia Cupin kympille, joka kulki yllätyksekseni paremmin kuin odotin: 47:45. 

Vuosi 2019 oli kokonaisuudessaan mahtava ja ennen kaikkea opettavainen juoksuvuosi. Kompastelin ja epäonnistuin, kehityin ja opin. Tutustuin mahtaviin tyyppeihin. Osallistuin yhteensä kahdeksaan juoksutapahtumaan, joissa seitsemässä tein oman ennätykseni. Oletettavaa on, ettei moinen ennätysputki tuollaisena tule ikuisuuksiin jatkumaan, mutta vuosi 2019 olkoon ennätysten vuosi. Juoksukilometrejä kertyi yhteensä 1534km, josta 1067km juoksin aikavälillä heinäkuusta joulukuuhun. Syksyllä riesakseni sain sekä vatsataudin että flunssan, mutta sairastelut ovat osa elämää. Muuten sain treenata koko vuoden ehjänä ilman loukkaantumisia, josta olen todella kiitollinen ja onnellinen.

Tavoitteet vuodelle 2020

Entä mitä seuraavaksi? No lisää juoksua ja kilsoja! Motivaatio on korkeammalla kuin koskaan, ja vuodesta 2020 toivon ehjää juoksuvuotta. Toivon, että saisin treenata mahdollisimman paljon terveenä. Tavoitteena on kohottaa kuntoa niin peruskestävyyden kuin nopeudenkin osalta, ja samalla parantaa omia ennätyksiäni sekä kympillä (kympin enkkaa ehdin jo vähän parantaa tammikuun Aktia Cupilla, nykyinen PB siispä 46:32! Jee!) että puolimaratonilla. Olen miettinyt itselleni ihan konkreettisia aikatavoitteitakin, mutta en tiedä, rohkenenko niitä vielä kertoa. Kiinnostaisiko kuulla niistä tarkemmin?

Ensimmäinen maraton on yksi suurimmista haaveistani, mutta en ole aivan varma, koittaako sen aika vielä tänä vuonna - ehkäpä!

Kaikkien aika- ja kilometritavoitteiden lisäksi tavoitteenani vuodelle 2020 on säilyttää juoksun ilo. Se on syy, miksi alunperin olen aloittanut juoksemisen. Se on syy, miksi yhä edelleen jaksan päivä toisensa jälkeen lähteä lenkille. Se on syy, miksi jaksan lähteä myös silloin, kun ei oikeastaan huvittaisi. Jos harrastusta voi rakastaa, niin juoksua mä rakastan. Sen tunteen haluan säilyttää myös vuonna 2020. Juoksun kautta olen saanut tutustua myös ihan mahtaviin tyyppeihin, jotka jakavat saman intohimon - toivon, että juoksuvuosi 2020 olisi myös sosiaalinen juoksuvuosi, juoksijat ovat huipputyyppejä!

Vantaan maraton 2019 - kisaraportti

Tänään on juhlapäivä, mun ensimmäisen puolimaratonin 1-vuotispäivä nimittäin! Ensimmäisen puolimaratonini juoksin Vantaan maratonilla 2018 - ja pitihän sama tapahtuma päästä kokemaan uudestaan. Eilinen juoksu oli yksi onnistuneimmista juoksuistani hetkeen, ja olen edelleen jonkinlaisessa endorfiinipöllyssä. Ja mikä olisikaan parempi tapa lietsoa endorfiineja kuin kerrata kisan kulku vielä kerran? Niinpä. Tässä siis kisaraportti Vantaan maratonilta 2019!

Kisaviikko ja valmistautuminen

Valmistautuminen Vantaalle sujui hyvin lukuunottamatta elo-syyskuun vaihteen sairastelua, jonka vuoksi treenit jäivät pois kokonaan puoleksitoista viikoksi. Taudin hellitettyä treenit lähtivät kuitenkin onneksi kulkemaan melko nopeasti. Viikko ennen kisaa sain tosin antibioottikuurin, jonka pelkäsin vaikuttavan juoksuun, vaikka lääkäriltä luvan kisaamiseen sainkin.

Kisaviikolla juoksin keskiviikkona yhden reippaamman lenkin (5km vk-sykkeillä + alku- ja loppuverkat) ja torstaina kevyen 6km herättelylenkin. Varsinaista tankkaamista en tälläkertaa suorittanut, mutta kiinnitin tavallista enemmän huomiota hiilareiden riittävään määrään. Vatsani ei tykkää antibiooteista, joten yritin koko viikon syödä mahdollisimman vatsaystävällisesti – suurin pelkoni kisaa ajatellen oli vatsaongelmat.

Unen määrässä mitattuna tämä viikko oli varmaankin paras kisaviikkoni tähänastisista. Olen hiljattain kuunnellut Matthew Walkerin kirjaa Miksi nukumme – Unen voima (vahva suositus muuten sille, mielenkiintoista asiaa) ja siitä inspiroituneena olen muutaman viikon yrittänyt mennä aikaisemmin nukkumaan. Se onkin ollut mitä parhain päätös - unimääräni ovat nouseet suunnilleen 6-7 tunnista 7-9 tuntiin yössä. Positiivinen muutos olossa on ollut suurempi kuin osasin odottaa. Uni on ollut itselläni liian usein prioriteettilistan häntäpäässä (ei kannattaisi), mutta jatkossa aion pyrkiä kiinnittämään asiaan enemmän huomiota ja satsaamaan uneen.

Kisapäivä

Aamulla heräsin ennen herätyskelloa klo 8 jälkeen. Yleensä kisaa edeltävän yön olen nukkunut jännityksestä johtuen huonosti, mutta tällä kertaa tunsin oloni levänneeksi. Puolimaratonin lähtö oli vasta iltapäivällä, joten aikaa valmistautumiseen jäi reilusti. Söin rauhassa aamupalan, jännitin Eliud Kipchogen yritystä rikkoa kahden tunnin haamuraja maratonilla, luin hesaria ja pakkasin kamat. Pakkaaminen olikin yllättävän vaikeaa, sillä en oikein osannut päättää, mitä pukisin päälleni. Sää oli mitä parhain juoksemiseen, suunnilleen +10 astetta ja pientä tihkusadetta - mutta en ollut koskaan kisannut niin viileässä, enkä osannut arvioida, minkä verran vaatetta olisi sopivasti. Siitä johtuen pakkasinkin mukaani variaation erilaisia asuja ja päätin tehdä lopullisen asupäätöksen vasta paikan päällä. Klo 11 jälkeen lähdimme ”huoltohenkilöni” kanssa junalla kohti Vantaata.

Saavuimme kisa-alueelle vähän klo 12 jälkeen. Olin varannut tarkoituksella reilusti aikaa, ettei vain tulisi kiire.. No, näin paljoa aikaa ei olisi kyllä tarvinnut varata. Juoksunumeron nouto itsepalveluna narulta tapahtui noin minuutissa, jonka jälkeen kiersimme hallin expo-kojut. Järjestelyt oli hoidettu todella hyvin ja kaikki sujui niin nopeasti ja vaivatta, että odotteluaikaa jäi reilusti. Huilailin ja söin vielä viimeisen välipalabanaanin. Aika kului kuitenkin yllättävän nopeasti fiilistellessä tunnelmaa, ja pian olikin jo aika lähteä verryttelemään.

Puolimaraton 

Jännitykseltä ei tälläkään kertaa vältytty ja maaliviivalla lähtöä odotellessani olin jälleen niin hermostuksissani, etten löytänyt jäniksiä, joiden perään minun oli tarkoitus lyöttäytyä. Olin aiemmin asettanut aikatavoitteekseni 1:50 (vauhti 5:12min/km) alituksen, mutta antibioottikuurista johtuen olin alkanut epäröidä. Edellinen ennätykseni oli helteiseltä kesäkuun HHM:ltä, 1:57:59.

Lähtölaukaus pamahti ja juoksijamassa lähti liikkeelle. Ensimmäiset kilometrit olivat aika ruuhkaisia, mutta spottasin juoksututtuni parinkymmenen metrin päässä edessäni. Päätin juosta hänet kiinni. Myös 1:50 jänikset löytyivät – he johdattivat juoksijaryhmää noin 50 metriä edessämme. Meillä oli juoksukaverini kanssa sama tavoite, joten jäin hänen rinnalleen juoksemaan – pidimme jäniksiä kuitenkin kokoajan silmällä. Ensimmäisten kilometrien vauhti oli vähän tavoitevauhtia reippaampi, noin 5:00min/km.

Suunnilleen 3km kohdalla aloin ensimmäisen kerran tuskailemaan vauhtia – se tuntui vähän liian kovalta. Askel oli jäykkä ja sykekin huiteli jo vk-alueen ylärajalla (en katsonut, mutta tunsin sen – asia myös vahvistui jälkikäteen kellon dataa tutkiessani). Mietin, että jos olo on jo tässä vaiheessa tällainen, miten ikinä jaksaisin maaliin saakka? Pohdin vauhdin hidastamista. Hidastamisen sijaan päätin kuitenkin sinnitellä vielä hetken, keskittyen hengitykseen ja tekniikkaan. Jos olo ei helpottuisi, hidastaminen olisi välttämätöntä.

Suunnilleen 6km kohdalla totesimme yhdessä juoksukaverini kanssa, että jänikset pitäisi ottaa kiinni. Kiristelimme vauhtia pikkuhiljaa ja pian kolmen jäniksen vetämä juoksijaryhmä oli saavutettu. Tunsin, kuinka askel alkoi pikkuhiljaa rullaamaan paremmin. Sain jostakin uutta energiaa ja juoksu alkoi kulkea. 10km jälkeen aloin uskoa, että 1:50 alittuminen voisi oikeasti onnistua. Pysyin tiiviisti kiinni jänisten selissä - ryhmästä sai tuulisessa säässä vetoapua ja voimaa muutenkin.

15km kohdalla heräsin ajatukseen, että miten on edes mahdollista, että olo on vieläkin näin hyvä. Juoksu kulki kevyesti ja askel rullasi. Pelkäämiäni vatsavaivojakaan ei ollut ilmaantunut ollenkaan. Iloitsin ajatuksesta - olin ennätysvauhdissani! Sain ajatuksesta energiaa, vaikka samalla se vähän myös kauhistutti. Join urheilujuomaa jokaisella juomapisteellä lukuunottamatta ensimmäistä, glukoosipastilleja nappasin suuhuni vartin välein ensimmäisen tunnin jälkeen. Pastillien ottaminen oli ollut tarkoitus aloittaa aikasemmin, mutta olin onnistunut unohtamaan ne tyystin. Toinen unohtamani asia oli tuplasolmut lenkkareihin.. Onneksi nauhat eivät auenneet.

17km on yleensä ollut kohdallani rajapyykki, jonka jälkeen on alkanut se todellinen taistelu. Odotin tätä tuttua kärsimysrajaa saapuvaksi. 17km kyltti ohittui. Sitten seuraava, 18km. Mitä tämä on? Toki olo siinä kohtaa oli epämukava, mutta aiemmilta puolimaratoneilta tuttua lähes sietämätöntä epämukavuutta ja kipua ei vielä ollut . 18km kohdalla jänikset (jotka olivat aivan mahtavia!) totesivat, että neiti valkoisessa lippiksessä näyttää vielä sen verran virkeältä, että lähtee nyt kiristämään tahtia - ja näin tein. Seurakseni ryhmästä sain 14-vuotiaan pojan, joka juoksi ensimmäistä puolimaratoniaan. Vau - ensimmäinen puolikas ja alle 1:50 tahdissa! Juoksimme hänen kanssaan rintarinnan kohti maalia. Tsemppasin häntä tasaisin väliajoin, ja sain siitä itsekin valtavasti voimaa. Koin, että nyt on minun vuoroni olla ”jänis” ja kirittää hänet maaliin. Läsnäolollaan hän kiritti minua. 200 metriä ennen maalia totesin, että nyt on aika loppukirille. Tämä nuori lupaus vetikin ihan mielettömän loppukirin – kirkkaasti ohitseni! Itsekin kiristin tahtia, mutta mitään ”all out”-loppukiriä en vetänyt. Olin jo ylittänyt itseni, olin onnellinen. Kello pysähtyi lopulta nettoaikaan 1:48:50 (brutto 1:49:07).

Juoksun jälkeen

Fiilis maalissa oli mahtava. Sain mitalin kaulaani ja maalissa vastassa oli oma ”huoltajani”. Hain maalihuollosta eväät ja paikalle ilmestyi myös juoksukaverini, jonka kanssa taitoimme matkaa pitkään yhdessä. Hänkin oli päässyt tavoitteeseensa, 1:50 oli alittunut hänelläkin! Mutustin eväitä, hain reppuni tavarasäilytyksestä ja lähdimme kohti kotia. Hikisenä, mutta onnellisena.

Illalla olo oli hyvä. Kaksi edellistä puolimaratonia juoksin helteessä, ja molempien kisojen jälkeen olin kisan jälkeen hyvin huonovointinen. Tällä kertaa minkäänlaista huonovointisuutta ei ilmaantunut, onneksi. Illan vietin rentoutuen ja syöden hyvin. Ensimmäistä kertaa en saanut myöskään yhtään mustaa varpaankynttä tai rakkoa jalkaan – saavutus sekin!

Paransin aikaani viime vuoden Vantaan maratonilta yhteensä 9 minuuttia ja 24 sekuntia. Ennätystäni paransin 8 minuuttia ja 9 sekuntia. Yllätin ja ylitin itseni – vielä hetki sitten 1:50 alitus tuntui täysin mahdottomalta. Vielä edellisenä päivänäkin ajatus tuntui vähän mahdottomalta. Joskus omalle kehitykselleen sokaistuu – silloin rajojen kokeileminen voi toimia hyvänä herättelijänä.

Olen niin onnellinen, että olen löysin juoksun. Juoksusta on tullut mulle paitsi rakas harrastus, myös elämäntapa. Toivon, että juoksuvuosia olisi edessä tulevaisuudessa vielä lukuisia. ❤ Ja Vantaan maratonille haluaisin ehdottomasti myös ensivuonna!

Vantaan maraton, plussat ja miinukset

+ Hyvin järjestetty tapahtuma, kaikki toimi moitteettomasti!
+ Lämmin tunnelma, hyvällä tavalla "kylätapahtuman" tuntua
+ Tasainen reitti, puolimaraton juostiin kahtena reiluna 10,5km kierroksena
+ Jänispalvelu

- Enpä oikeastaan keksi juuri moitetta. Tämä oli tosiaan toinen kertani Vantaalla, Vantaan lisäksi olen juossut puolimaratonin myös Helsinki City Runilla ja Helsinki Half Marathonilla. Vantaa on ehdoton suosikkini!

Kun epäonnistuminen pelottaa

Kuulun niihin ihmisiin, ketkä tykkäävät asettaa itselleen tavoitteita. Siis ihan kaikenlaisia, arkisista ja maanläheisistä pienistä jutuista suurempiin ja vaikeammin saavutettaviin tulevaisuuden haaveisiin. Itselleni tavoite konkretisoi tilanteen, antaa sille ikään kuin suunnan - tuo sen lähemmäksi saavutettavuutta. Se tuo elämään myös järjestelmällisyyttä ja tehokkuutta: saatan esimerkiksi asettaa itselleni deadlineja kotitöihin tai haastaa itseni venyttelemään joka ilta vähintään 10 minuuttia. Arkisten tavoitteiden taustalla on usein ajatus jonkin hyödyllisen asian omaksumisesta tavaksi. Systeemini ei ole kuitenkaan aukoton, vaan olen kerran jos toisenkin löytänyt itseni stressaantumasta itse itselleni asettamasta tavoitteesta, joka on lähes aina osoittautunut ihan hölmöksi stressinaiheeksi. Onko sillä nyt niin väliä, että vaikka pyykit kuivuisivat telineessä päivän pidempään? Ovatpa ainakin kuivia sitten.

Tavoitteet ovat tällä hetkellä oleellinen osa juoksuharjoitteluani, ja omalla tavallaan myös jutun suola. Tavoitteet motivoivat ja puskevat eteenpäin kovempiin tuloksiin. Kääntöpuolelta löytyvät tietysti pettymykset, kun tavoitteeseen pääseminen ei jostain syystä onnistukaan - mutta tuntuisiko onnistuminen miltään, jos aina onnistuisi? Pettymykset kuuluvat asiaan, eikä mielestäni tavoitteita kannata pettymysten pelossa jättää asettamatta. Jos tavoite osoittautuu liian haastavaksi, asetetaan väliin vaikkapa pari välitavoitetta. Ja sekin on ihan ok, jos kaikkia tavoitteita ei aina saavuta. Oikeastaan luulen, että jos onnistuu saavuttamaan jokaikisen koskaan asetetun tavoitteen heti ensimmäisellä yrittämällä, on syytä pohtia, ovatko tavoitteet olleet liian helppoja. Liian helpot tavoitteet syövät jossain vaiheessa motivaatiota, kuten liian haastavatkin.

Twilight Run 2019 / Kuva: Kimmo Lindeman

Epäonnistuminen pelottaa. Monella saattaa olla epäonnistumisista ikäviä muistoja, jotka kaihertavat vielä vuosien jälkeenkin. Minulla ainakin. Epäonnistumisen pelko saattaa joskus olla niin vahva, että sen vuoksi jättää tekemättä jotakin. On niin paljon helpompaa jättää yrittämättä, kuin epäonnistua jossakin. Siten välttää sen kaiken ikävän, mitä epäonnistumisesta saattaisi seurata - harmin, surun, ahdistuksen, ehkä häpeän tai huonommuuden tunteen. Onnistuminen ja epäonnistuminen kulkevat kuitenkin käsikädessä, ja onnistuakseen on usein otettava riski myös epäonnistumisesta. Mitä enemmän haluaa onnistua, sitä enemmän myös epäonnistuminen pelottaa.

Tämä on asia, jonka kanssa olen itse kamppaillut paljon. Kamppailu voimistuu omalla kohdallani esimerkiksi aina ennen juoksutapahtumia, jolloin epäonnistumisen pelko on ottaa vallan ja syödä viimeisetkin itseluottamuksen rippeet. Koska tilanne tuntuu toistuvan kerta toisensa jälkeen, olen etsinyt keinoja sen hillitsemiseen. Olenkin löytänyt muutaman “täsmäkeinon”, joiden avulla olen saanut mieleni rauhoittumaan edes jokseenkin. Ajattelin jakaa ne myös tänne blogin puolelle.

Kun epäonnistuminen pelottaa, kysyn itseltäni:

1. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? (Tähän vastaan usein, että “keskeyttäminen”.)

2. Mitä tapahtuu, jos pahin tapahtuu? (“Harmittaa, mutta uusia kisoja mahdollisuuksia tulee, kokemusta rikkaampana.”)

Yleensä jo näiden kysymysten jälkeen olo on parempi. Jos ei, jatkan uusilla skenaarioilla niin kauan, kunnes olen käynyt läpi kaikki “pahimmat pelot”. Yleensä ne eivät tunnu enää ollenkaan niin kamalilta sen jälkeen, kun niitä on pysähtynyt ajattelemaan. Dialogin voi käydä myös ääneen jonkun kanssa, jos se helpottaa.

Täsmäkysymysten lisäksi yleensä muistutan itselleni, että vaikka epäonnistuisin, olen ainakin yrittänyt. Myöhemmin epäonnistumista enemmän todennäköisesti harmittaisi se, ettei olisi edes yrittänyt.

Ja sitten ehkäpä kaikista tärkein keino ja toimivin keino:

Puhu itsellesi lempeästi, kuten ystävälle.

Helpommin sanottu kuin tehty. Pelon ja jännityksen kiemurrellessa vatsassa alkaa helposti syyttämään ja soimaamaan itseään omista tuntemuksistaan. Silloin mietin, miten juttelisin tilanteessa ystävälleni, ja puhun sitten niin itselleni.

“On ok, että pelottaa. Mutta olen rohkea, ja se menee varmasti hyvin!” 
“Teen parhaani, ja se riittää.”
“Vaikka tänään ei onnistuisikaan, ei haittaa. Olen kuitenkin yrittänyt.”
“Olen vahva ja pystyn tähän.”

Jatkan itselleni juttelemista usein myös kisan aikana ja joskus ihan lenkeilläkin. Kun alkaa tuntua pahalta, tsemppaan itseäni “hyvin menee, jaksaa jaksaa” ja erityisen toimivaksi olen todennut matran “ei tunnu missään”. Sitä hoen itselleni usein ja samalla kuvittelen juoksevani loivaa alamäkeä. En tiedä, mistä tämä on saanut alkunsa, mutta sen avulla vikat kilsat taittuvat vähän helpommin. Kuulostaa hassulta, mutta testaa!

Syksyn tavoite

Seuraava päätavoitteeni on puolimaraton Vantaan maratonilla lokakuussa. Tavoite tuntuu erityisen merkitykselliseltä siksi, että siellä juoksin viime vuoden lokakuussa elämäni ensimmäisen puolimaratonin (1:58:26). Jännittävää nähdä, miten kunto on vuodessa kehittynyt! Olen kesän aikana juossut kaksi puolimaratonia, HCR:n toukokuussa ja HHM:n kesäkuussa. Ajat parantuivat tuolloin vain joitakin sekunteja lokakuisesta, helteisen HHM:n juoksin aikaan 1:57:59. Heinäkuussa aloitetun etävalmennuksen ja kesän treenien voimalla tavoitteena olisikin nyt parantaa puolikkaan aikaa lokakuun viileydessä.

Viime viikon sairastelu on selätetty ja tällä viikolla olen päässyt takaisin treenien makuun. Ensimmäiset pari lenkkiä olivat odotetusti aika tahmeita, mutta lenkki lenkiltä parempia. Eilen kävin juoksemassa pisimmän pitkiksen hetkeen. Sadekuurojen, auringon pilkahdusten ja Harry Potter-äänikirjan rytmittämä rauhallinen pk-sykkeinen 20km meni kuin siivillä. Aikaa juoksukuplassa kului 2:10, mikä vaikuttaa ihan hyvältä Vantaata ajatellen.

Tänään olisi vuorossa vauhtikestävyyttä ja vesisadetta luvattu koko päiväksi. Eipä se mitään - lippis päähän niin ei sada kasvoille ja menoksi!

Rentouttavaa sunnuntaita!

Valmennusryhmä, ikioma treeniohjelma ja kolme kympin kisaa

Heipparallaa pitkästä aikaa! Edellisestä postauksesta onkin vierähtänyt tovi. Syy tähän parin kuukauden blogihiljaisuuteen on yksinkertaisesti aika - tai lähinnä sen puute. Kesälomaa minulla ei kesäkuun jälkeen ole ollut, joten näin ollen työt, vauhdikas vapaa-aika ja kesä itsessään on vienyt ajan kirjoittelulta. Ja ollakseni rehellinen: kun on koko päivän kököttänyt sisällä toimistossa ja ulkona paistaa aurinko, ei läppärin ääreen istahtaminen heti työpäivän päätteeksi ole se houkuttelevin vaihtoehto. Blogi on ollut kyllä mielessäni, ja suorittamiseen taipuvainen puoleni on yrittänyt tarmokkaasti nostaa päätään sen suhteen (pakko kirjoittaa!). Päätin kuitenkin tällä kertaa taistella suorittamista vastaan. Muistutin itselleni, että blogi on minulle harrastus, joka perustuu ennenkaikkea vapaaehtoisuuteen. Ja sellaisena sen haluan pitääkin – velvollisuuksia löytyy riittävästi jo ennestään. Siispä päätin tietoisesti pitää taukoa kirjoittamisesta siihen saakka, kunnes luonnollinen halu sille taas herää. Kaksi kuukautta se otti, mutta sieltä se kuitenkin heräsi - ihana kirjoitella taas!

Mutta mennäänpä asiaan - juoksu. Mitä juoksurintamalle kuuluu näin kesän jäljiltä?

Vaikka ja mitä! Mistäköhän aloittaisin.. Kaikenlaista uutta ja jännittävää on ehtinyt tapahtua, mutta kokonaisuudessaan kuuluu todella hyvää. Tässä juoksukesän kaksi kohokohtaa pähkinänkuoressa:

Valmennusryhmä ja oma (etä)valmentaja

Tämä tosin ei ole pelkästään kesän kohokohta, se olisi vähättelyä. Kyseessä on ehdottomasti yksi tärkeimmistä asioista, mitä juoksuharjoittelulleni on kuluneen reilun vuoden aikana (tavoitteellisen harjoittelun aloitin kesäkuussa 2018, koko tarina täällä: Epäonnistumiset koululiikunnassa opettivat minut juoksemaan) tapahtunut.

Olin haaveillut jonkinlaiseen valmennusryhmään tai juoksukouluun liittymisestä jo tovin. Omatoimista treeniä oli takana jonkin aikaa, ja olin sinä aikana pyrkinyt keräämään niin paljon tietoa oikeanlaisesta harjoittelusta kuin suinkin ennätin. En edes uskalla ajatella, kuinka paljon aikaa olen käyttänyt aiheen googlaamiseen, kaikenlaisilla keskustelufoorumeilla pyörimiseen, podcastien kuunteluun ja ties mihin. Mutta mainittakoon, että tietoa löytyy oikeasti ja paljon!

Noh, kuitenkin – minusta alkoi tuntua, että kirjaviisauden sijaan kaipasin harjoitteluni tueksi ihmisiä. Treenikavereita ja ammattilaisia ohjaamaan ja opastamaan. Lisäksi huomasin pohtivani, että mihinköhän rahkeeni oikeanlaisella harjoittelulla ja ammattimaisella ohjaamisella oikein riittäisivät. Motivaatiota ja halua oli (ja on!) vaikka kuinka, mutta osaamista ei juurikaan. Olen 24-vuotias ja jos terveyttä riittää, voi juoksuvuosia parhaassa tapauksessa olla edessä vielä kaksi kertaa sen verran kuin minulla nyt on ikää (rakastan tuota ajatusta!).

Lopulta kesäkuun lopussa Helsinki Half Marathonin jälkimainingeissa päätin ottaa härkää sarvista. Analysoituani Googlen anteja (heh) totesin, että juoksuvalmennusyritys Runner's High vaikutti valmennusten tarjoajista houkuttelevimmalta. Lähestyin heitä sähköpostilla ja pian huomasinkin jo ilmoittautuneeni mukaan heinäkuun alussa aloittavaan ryhmään.

Valmennusryhmän myötä olen päässyt kokeilemaan, miltä ratatreeni - sen kaikessa ihanuudessa ja kamaluudessa - maistuu.

Valmennusryhmä on ollut ihan mahtava! Ryhmä treenaa yhdessä parin viikon välein, ja yhteistreeneistä onkin tullut yksi viikkojeni kohokohdista. Muihin ryhmän jäseniin verrattuna olen vielä aivan untuvikko, mutta jostain se on aloitettava. Tietenkin välillä ottaa päähän, kun oma vauhti ei vielä yllä treenikavereiden vauhteihin, ja tunnen oloni ihan etanaksi. Etanuuteen ei kuitenkaan ole muuta lääkettä kuin harjoittelu, ja sen vuoksi näen tilanteen ennenkaikkea todella motivoivana: halu pysyä muiden vauhdissa on kova, ja vitsi miten mahtavaa onkaan saada treenata tuollaisessa porukassa!

Valmennusryhmään liittymisen yhteydessä ostin myös Runner's High:n OriginalSimo-valmennuspalvelun. Palvelun kautta sain itselleni oman (etä)valmentajan, joka suunnittelee minulle oman henkilökohtaisen treeniohjelman aina kolme viikkoa kerrallaan. Tästä olen ollut ihan erityisen innoissani - ensimmäistä kertaa elämässäni joku suunnittelee mulle ihan oman treeniohjelman! Yhteydenpito tapahtuu etänä, pääasiassa sähköpostin välityksellä. Aloitin ensimmäisen oman ohjelmani heinäkuun alussa, ja tähän asti olen ollut todella tyytyväinen. Tästä voisin höpötellä pidempäänkin, mutta jätetään se toiseen kertaan.

Kolme kympin kisaa – Twilight Run, Haaga Run & Midnight Run

Elokuun aikana ehdin osallistua myös kolmeen kisaan, jokaisessa matkana 10km. En itseasiassa ollut koskaan aiemmin juossut kyseistä matkaa missään tapahtumassa, kokemusta juoksutapahtumista oli ainoastaan puolimaratoneilta. En oikein tiennyt mitä odottaa – ja ehkä juuri sen vuoksi jännitin varsinkin ensimmäistä näistä kolmesta ihan älyttömästi. 10km on yli puolet lyhyempi kuin puolimaraton, eli vauhdin täytyy olla reippaampi. Ei kuitenkaan liian reipas, sillä kymppikin on matkana aika pitkä, jos vetää itsensä hapoille jo heti ekoilla kilsoilla.

Näistä kolmesta kisasta kaksi oli valmentajani suunnittellut sisältyvän ohjelmaani, kolmanteen osallistuin omasta toiveestani. Se ehkä kertookin kaiken olennaisen: ihastuin kymppiin! 10km on mielestäni matkana hauska. Vauhtia saa olla puolimaratonia enemmän ja palautuminen on nopeampaa, mutta pääsee kuitenkin haastamaan kestävyyttään ja tiristelemään voimiaan viimeisten kilsojen aikana. Puolimaraton on kuitenkin vielä toistaiseksi lempimatkani (maratonistahan ei vielä ole kokemusta), mutta kyllä nämä kympit tulevat hyvänä kakkosena!

Haaga Runilla hymyilytti. Kuva: Don Valido

Ensimmäiselle kympilleni, Twilight Runille, lähdin tavoittelemaan noin 50 minuutin aikaa. Starttiviivalla taas tapani mukaan kadotin itseluottamukseni (tapahtunut myös jokaisella puolikkaalla) ja olin varma, että matkaan menee vähintään tunti. Yllätin kuitenkin sekä itseni että valmentajani, sillä maaliviiva ylittyi lopulta ajassa 48:31. Voi sitä euforian määrää! Parin viikon päästä Haaga Runilla sama matka taittui ajassa 48:45 ja viime lauantaina Midnight Runilla tein ennätykseni 48:03.
Kiinnostaisiko muuten kisaraportit näistä, yhdestä tai useammasta?

Kiteytettynä – enpä olisi voinut parempaa juoksukesää toivoa! Ja uskon, että vielä on lämpimiä juoksusäitä jäljellä, vaikka syyskuun puolella jo elellään. Syksylle on suunnitelmissa vielä ainakin yksi puolimaraton. Tarkemmista suunnitelmista ja tavoitteista ajattelin kirjoitella oman postauksensa.
Syyskuun kunniaksi nappasin itselleni myös jonkun pöpön, jonka kourissa olen nyt viimeiset viisi päivää viettänyt (ei kauaakaan kun kehaisin, etten ole ollut pitkään aikaan kipeä.. Taisin unohtaa koputtaa). Kaihoisasti olen katsellut lenkkareita eteisessä, jospa tämä tästä pian hellittäisi.

Ihanaa alkavaa syyskuuta!

Kahden viikon kesäloman viimeinen päivä. Tuntuu ihan uskomattomalta - justhan mä jäin lomalle, eihän se mitenkään voi vielä olla ohi?! Vaikka aika kuluikin lähes valonnopeudella (yhtään liioittelematta), oli tämä kaksiviikkoinen aivan erityinen laatuaan: näin pitkää yhtenäistä lomaa mulla ei ole ollut heinäkuun 2014 jälkeen. Mahdollisuus näin pitkään lomailuun tuntui siis ihan ruhtinaalliselta ja niin ihanalta - ja tuli hektisen alkuvuoden jälkeen tarpeeseenkin.

Entä mitä tein lomalla? Juoksinko, vai olivatko myös juoksutreenit lomalla? 

No juoksinhan minä! Mutta harvemmin, kuin normaalisti. Loman aloitin Helsinki Half Marathonin puolikkaalta lauantaina, ja seuraavalla viikolla (ensimmäisellä lomaviikolla) juoksin kaksi rentoa lenkkiä ihan fiiliksen mukaan hölkötellen. Ensimmäisen juoksin Suomen maankamaralla torstaina, toisen Kreikan helteessä sunnuntaina - vajaan tunnin lenkkejä kumpainenkin. Sunnuntaina kävin lenkin jälkeen kokeilemassa myös hotellin kuntosalia, mikä osoittautuikin hikiseksi kokeiluksi, sillä kyseisessä jumppahuoneessa ei ollut lainkaan ilmastointia (mainittakoon, että varjossa ulkona oli lämpötilaa tuolloin +32C, ja salilla todennäköisesti vielä pari astetta lisää). 

Toisella lomaviikolla kävin juoksemassa vielä toisen lenkin Kreikassa. Ensimmäisen lenkkini olin juossut aamiaisen jälkeen, jolloin aurinko oli jo aika korkealla. Kaipasin vähän viileämpää juoksusäätä, joten toisen lenkin kipitin ennen aamupalaa. Aamu olikin ihanaa aikaa juosta, sillä ilma oli yön jäljiltä raikkaampi ja viileämpi, ja alueella näkyi paljon myös muita lenkkeilijöitä. Olin lähtenyt ajatuksella juosta lenkki rauhallisesti pk-sykkeellä, mutten voinut mitenkään vastustaa kiusausta, ja annoin viimeisellä kilometrillä vain mennä niin kovaa kuin sillä hetkellä teki mieli. Ja vitsit sitä euforiaa lenkin jälkeen! Ei ole parempaa.

Keholle aikaa levätä ja palautua

Kirjoittelen tätä tekstiä sunnuntaina, ja juoksulenkkejä kahden viikon lomalleni on siis mahtunut puolimaratonin lisäksi kolme kappaletta. Määrällisesti se on todella paljon vähemmän, kuin mitä normaalisti juoksen. Päätös oli tietoinen: olin juossut kolmen viikon sisään kaksi puolimaratonia ja treenannut koko talven ja kevään todella aktiivisesti. Nyt oli sopiva hetki antaa kropalle enemmän lepoa ja aikaa palautua.

Vaikken juossut yhtä paljon kuin normaalisti, ihan reporankana en koko lomaa maannut: sen sijaan otin ilon irti kävelemisestä. Hyötyliikunnan lisäksi kävin rauhallisilla pitkillä kävelylenkeillä kuuntelemassa äänikirjoja, ja Kreikan reissulla kävelyä tuli päivittäin puolivahingossakin reippaasti. Auringonpalvonta ei kiinnostanut minua eikä matkaseuraani lainkaan, joten aika kului pääasiassa paikkoja kierrellen ja ympäristöä tutkien.

Reissumme toiseksi viimeisenä päivänä kävimme patikoimassa Samarian rotkon, mikä oli ehdottomasti yksi matkan kohokohdista. Samarian rotko sijaitsee Kreikassa Kreetan saarella, ja on Euroopan toiseksi pisin ja syvin rotko. Rotkon aluetta ympäröi Samarian kansallispuisto ja rotkon läpi kulkee noin 16km patikointireitti. Voisin kirjoittaa Samarian rotkosta oman postauksen - kokemus oli unohtumaton! Päivän jälkeen jalat huusivat hoosiannaa ja pohkeeni muistuttelevat vieläkin näin neljän päivän jälkeen olemassaolostaan, mutta rotko oli kaiken sen arvoinen.

Paluu arkeen

Huomenna koittaa paluu takaisin arkeen, töihin - ja myös normaaleihin juoksutreeneihin! Parin viikon hölläys myös juoksun suhteen on tehnyt hyvää, ja tuntuu, että suorastaan pursuilen energiaa ja intoa. Juoksun osalta ajattelinkin ottaa varaslähdön normaaliin viikkorytmiin, ja käyn juoksemassa tänään viikon pitkiksen. Sen siivittämänä kelpaakin huomenna lähteä kohti uutta viikkoa!

Ihanaa sunnuntaita!

Helsinki Half Marathon juostiin viime lauantaina 8.6.2019 helteisessä kesäsäässä. Lyhyesti kuvailtuna voisin sanoa päiväni olleen vuoristorata - moneltakin osin. Päällimmäisenä mieleeni jäi kuitenkin onni ja helpotus. Tässä koko tarina kisaraportin muodossa.

Edellisen postauksen, Lähtölaskenta Helsinki Half Marathonille, julkaisin kisapäivän aamuna. Sen yhteydessä kävin läpi valmisteluviikkoni sisällön sekä suunnitelmani kisaa varten. Koen, että valmistautumiseni onnistui hyvin - tai ainakin huomattavan paljon paremmin kuin ennen reilun kolmen viikon takaista Helsinki City Runia, jonka osalta valmistautuminen oli mennyt aivan puihin. Kisapäivän aamuna puhkuin intoa ja energiaa, oloni oli levännyt ja jalkani tuntuivat kevyiltä. 

Kisapaikka

Saavuin kisapaikalle noin klo 7:45. Edellisillä kahdella puolimaratonillani minulla oli ollut oma kannustaja, "huoltaja", mukanani, mutta tällä kertaa saavuin yksin. En kuitenkaan ehtinyt edes ajatella olevani yksin, sillä kaikki keskittymiseni meni kisapaikan tutkailuun. Kävin viemässä reppuni tavarasäilytykseen ja siirryin vessajonoon reilu puolituntia ennen lähtöä. Ja onneksi niin - jono oli aivan tolkuttoman pitkä. Jos olisin aloittanut jonottamisen yhtään myöhemmin, en olisi ehtinyt vessaan ennen starttia. Mitä lähemmäksi puolta yhdeksää kello tikitti, sitä levottomammaksi jonottajat kävivät. Kaikki vilkuilivat vuoroin kelloa, vuoroin jonoa ja liikuskelivat hermostuneena. Oma vuoroni koitti klo 8:25. Paniikin sekaisin tuntein pinkaisin vessaan ja samantien ulos, ja sen jälkeen otinkin "kevyen" alkulämmittelykirmauksen lähtöalueelle. Ehdin juuri ja juuri - kerkesin seisoskella alueella vain muutamia kymmeniä sekunteja, kun kello löi 8:30 ja lähtölaukaus kajahti ilmoille.

Puolimaraton

Olin saapunut vessajonon vuoksi lähtöalueelle niin viime hetkellä, etten ollut ehtinyt valita paikkaani yhtään. Tarkoitukseni oli ollut lähteä 1:55 jänisten matkaan, mutta huomasin olevani jossakin 2:00 ja 2:10 jänisten välimaastossa ihmismassassa. Lähdin kuitenkin hymyillen ja onnellisena liikkeelle - samapa tuo, missä sillä hetkellä olin. Voisin kuroa aikaa kiinni myöhemmin.

Ensimmäiset pari kilometriä olivat pelkkää euforiaa. "Tässä sitä ollaan taas, juoksemassa yhdessä, numerolappu rinnassa!" Juoksu tuntui hyvältä ja askel oli kevyt. Etenkin alun kilometrit olivat todella ruuhkaisia, mutta se oli oletettavissa eikä se haitannut minua. Päätin, että juoksen 10km saakka 2:00 jänisten matkassa. Jänikset olivat helposti tunnistettavissa ja seurattavissa juoksurepussa liehuvasta tavoiteaikalipusta - se oli mahtavaa! Sain keskittyä rauhassa juoksemiseen, ja kelloa vilkuilin vain satunnaisesti. Myös syke pysyi hyvin aisoissa.

Aloin kiinnittää huomiota kuumuuteen ensimmäisten kilometrien euforian alettua hieman hälvetä. Reitillä oli myös varjoisampia osuuksia, mitkä virkistivät ihanasti. Strategiani oli juoda jokaisella juomapisteellä mukillinen joko urheilujuomaa tai vettä ja kaataa yksi mukillinen vettä päälleni. Ensimmäisen Siripirin nappasin 5km kohdalla, toisen 10km kohdalla. Yritin etsiä aamulla pakkaamiani merisuolakiteitä juoksuvyöstäni vimmatusti, mutta en löytänyt niitä millään - epäilin niiden tippuneen matkalle. Suolat jäivät siis syömättä.

Noin 10km kohdalla lähdin kiristämään tahtia ja ohitin 2:00 jänikset. Juoksu tuntui edelleen hyvältä, ja katselin onnellisena kauniita merimaisemia reitin varrella. Jonkin ajan kuluttua eteeni ilmestyi juoksututtuni somesta. Juttelimme hetken fiiliksistä, ja molemmat meistä oli sitä mieltä, että juoksu tuntui nyt paljon kolmen viikon takaista HCR:ää helpommalta. Jatkoimme juoksua yhdessä rinnakkain. Laitoin kuulokkeet korviini, emmekä juuri puhuneet, mutta juoksimme kuitenkin koko loppumatkan vieretysten. 

Suunnilleen 16km kohdalla juoksu alkoi muuttua haastavaksi. Hiki virtasi ja jano oli kova. Otin Siripirin ja haaveilin merisuolakiteistä. Aurinko paahtoi ja odotin vain seuraavaa juomapistettä. Jossain vaiheessa minua alkoi palelemaan - nestehukan merkki, ei lainkaan hyvä juttu. Kun juomapiste vihdoin tuli kohdalle, juotavaa ei ollutkaan heti tarjolla ja tyhjiä mukeja lojui pitkin pöytää. Odotin, että mukiini kaadettiin vettä - tiesin, että minun oli saatava nestettä. Join kaksi mukillista, kaadoin yhden päälleni ja jatkoin matkaa. Kaduin, etten ollut ottanut omia juomia mukaan. 

Viimeinen ylämäki.. Se oli raastava. Töpötin rauhallista vauhtia mäkeä ylös, mäki tuntui loputtomalta. Syke hakkasi lähes tapissa ja päähäni mahtui vain yksi ajatus: maali. Moni käveli mäkeä ylös, ja se kävi myös itselläni mielessä. Sysäsin ajatuksen kuitenkin syrjään ja keskityin miettimään mäen jälkeen koittavaa alamäkeä. Pian mäki oli selätetty.

Reitin varrella näkyi lohduttoman paljon huonovointisia juoksijoita ensiapuhenkilökunnan kanssa. Toivoin, etten olisi pian yksi heistä. Yritin kiristää vähän tahtia. Jalat tuntuivat tahmeilta ja maali loputtoman kaukaiselta, vaikka todellisuudessa matkaa oli enää reilu kilometri. Töölönlahden rantareitin varrella oli kivasti kannustajia, vilkaisin kelloani. Syke huiteli maksimikestävyysalueella. Muutama sata metriä ennen maalia juoksututtuni huikkasi, että "nyt mennään!" ja lähti sprinttaamaan kohti maalia. Läähätin tuskissani. "No hitto!", mietin, ja lähdin perään niin kovaa kuin jaloistani ja keuhkoistani sillä hetkellä pääsin. Ylitin maaliviivan ja kyykistyin tasaamaan hengitystäni. Nousin seisomaan, kaivoin kännykän juoksuvyöstäni ja näin tulospalvelun lähettämän tekstiviestin: "Julia has finished 21.1km - Helsinki Half Marathon in 1:57:59". Onnentunne lähti vyörymään lävitseni. Ennätys! 18 sekuntia nopeampi aika kuin kolme viikkoa sitten. Jes!

Sain mitalin kaulaani ja keräsin maalihuollosta mukaani vichyä, RedBullia, proteiinijäätelöä ja siemennäkkäriä. Jäin hetkeksi fiilistelemään alueelle ja juttelemaan muiden juoksijoiden kanssa. Lonkankoukistaja tuntui vähän kipeältä, mutta se ei haitannut. Oloni oli aivan mahtava!

Mutta sitten..

Lähdin kisa-alueelta kotiin mitali kaulassa onnellisena ja hyvävointisena. Kävin kotona suihkussa, söin vähän ja pakkasin matkalaukkuni. Olin lähdössä junalla kotikonnuilleni Jyväskylään, ja tarkoitukseni oli syödä kunnolla vasta junassa. Join kotona ollessani 1,5l vettä, johon olin sekoittanut suolaa, ja toisen samanmoisen otin kainalooni lähtiessäni kohti rautatieasemaa.

Huono olo alkoi iskeä jo matkalla rautatieasemalle. Aikaa kisan päättymisestä oli kulunut pari tuntia, ja minulle oli aiemmallakin puolikkaalla tullut huono olo kisan jälkeen. Ajattelin sen menevän pian ohi ja litkin vettä pullostani. Pääsin junaan, ja olo vain paheni. Ja paheni. Ja paheni vielä enemmän. 

Elämäni kamalin junamatka. Yritin juoda, mutta juomani nesteet eivät pysyneet sisällä ja tulivat ylös. Huonovointisuuteni hävetti - muiden matkustajien ei varmasti ollut mukava katsella sellaista. Yritin imeskellä suolaa sipseistä, joita ihanan ystävällinen tuntematon kanssamatkustaja oli käynyt minulle ravintolavaunusta ostamassa. Oloni heikkeni heikkenemistään, tärisin ja lihakseni kramppasivat. Puhuminen alkoi olla vaikeaa. Lähelläni istuvat ihmiset alkoivat huolestumaan, ja sain apua kolmelta tuntemattomalta, uskomattoman ystävälliseltä ihmiseltä junamatkani aikana. Olen ikuisesti heille kiitollinen ja harmittaa, etten siinä tilassa pystynyt heitä kiittämään paremmin.

Jyväskylässä junaa vastassa olivat äitini ja hänen miehensä. Muistikuvat tilanteesta ovat vähän hämärtyneet, muistan kun minut talutettiin junasta ulos. Jalkani eivät enää kantaneet ja lyyhistyin matkakeskuksen pihalle. Paikalle kutsuttiin ambulanssi, jolla matka jatkui keskussairaalaan. 

Nestehukka. Natrium ja elektrolyytit niin matalalla, ettei neste ollut enää imeytynyt kehooni. Sain tiputuksessa 1,5 litraa nestettä sekä myös pahoinvointilääkettä suoraan suoneen. Sain todella hyvää hoitoa, ja olen aivan suunnattoman kiitollinen kaikille minua hoitaneille! Oloni alkoi onneksi helpottamaan muutamassa tunnissa, jonka jälkeen sairaalan vuoteella levätessäni ehdin pohdiskelemaan kaikenlaista. Terveys on asia, jota pidetään liian helposti itsestäänselvyytenä ja arvostetaan vasta sitten, kun jotakin tapahtuu. Olen niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että saan olla terve. Saan elää, saan juosta ja saan matkustaa - saan tehdä niitä asioita, joista pidän. Terveyteni sallii minulle sen. Muistetaan kaikki olla kiitollisia terveydestämme. 

Kaikki hyvin

Kaikki on nyt hyvin ja voin aivan mainiosti, mutta lauantainen toki säikäytti kovasti. Helle on kropalle iso rasitus, ja vaikka olin pyrkinyt valmistautumaan kunnolla ja juomaan myös kisan jälkeen reilusti, en ollut kuitenkaan saanut nesteytettyä itseäni riittävästi. Tästä kuitenkin taas opitaan ja jatketaan yhtä kokemusta rikkaampana. Jos kisapäivälle tulevaisuudessa osuu hellepäivä, pakkaan varmasti mukaani myös omia juomia sekä ainakin kaksi pussia suolakiteitä - siltä varalta, jos toinen sattuu hukkumaan. Ja ainiin, löysin "kadonneet" merisuolakiteeni kotona. Ne olivat kulkeutuneet juoksuvyössäni sellaiseen pieneen nurkkaan, etten ollut niitä juostessani vain löytänyt.

Kokonaisuudessaan itse juoksusta ja Helsinki Half Marathonista tapahtumana jäi minulle hyvät muistot. Maltoin aloittaa juoksun tarpeeksi rauhallisesti ja kiristin vauhtia loppua kohti. Juoksu tuntui pitkään todella hyvältä ja oikeasti nautin matkasta. En ollut kelloni vanki, vilkaisin sitä vain välillä. Reitti oli upean kaunis ja jänispalvelu todella toimiva. Reitti oli myös merkitty erinomaisesti. Juomahuollon osalta olisi ollut vähän parannettavaa, sillä kisassa juostessa juotavaa ei ole kiva jäädä muki kädessä odottelemaan. Sen osalta tapahtuma on kuitenkin saanut niin paljon kritiikkiä ja mediahuomiota, että jätän kritisoinnin omalta osaltani nyt sikseen. 

Helsinki Half Marathon - plussat & miinukset

+ kaunis ja tasainen reitti

+ tunnelma

+ sujuva juoksunumeroiden nouto (kävin Kampissa perjantaina)

+ sujuva varustesäilytys

+ toimiva jänispalvelu

+ selkeät reittimerkinnät

+ maalihuolto

- juomahuolto, mutta ei siitä sen enempää

Kuten huomaatte, plussat voittivat aika roimasti miinukset. Tykkäsin tapahtumasta kovasti, aion varmasti juosta HHM:llä vielä uudelleen. Suosittelen lämpimästi!

"Failure can become our most powerful path to learning if we're willing to choose courage over comfort."

1 tunti ja 48 minuuttia. Sen verran on aikaa Helsinki Half Marathonin lähtölaukaukseen!

Fiilis nyt on monella tavalla erilainen kuin kolme viikkoa sitten, muutama tunti ennen Helsinki City Runia. City Runia jännitin aivan valtavasti. Perhoset lepattelivat vatsassani jo pari viikkoa ennen tapahtumaa, ja pelkkä kisan ajatteleminenkin sai aikaan voimakkaita muljahduksia vatsanpohjassa. Tasan kolme viikkoa sitten tähän aikaan olin jo lähes hermoraunio, eikä sitä voi sanoa enää ihan pelkästään positiiviseksi jännittämiseksi. Luulen, että jännityksen holtittomaan määrään vaikutti erityisesti se, että edellisestä (ensimmäisestä) puolimaratonistani oli kulunut aikaa jo yli puoli vuotta. Olin epävarma, kyseenalaistin kuntoni ja pohdin, että selviänköhän edes maaliin.

Myöskään valmistautumisena HCR:lle mennyt ihan nappiin. Kisaviikko oli kokonaisuudessaan töiden ja muiden menojen osalta hektinen, ja nukuin liian vähän. Tankkaus jäi puolitiehen, etenkin nesteytyksen osalta - ja keskiviikkona työpaikan tiimi-illassa join kaksi lasia viiniäkin (olisi pitänyt jättää väliin). Kisa-aamuna olin niin hermostunut, etten tiennyt miten päin olla. Tapahtuma-alueella jännitys yltyi, ja unohdin kokonaan lämmitellä! Miten niin voi edes käydä? Yritin sitten pikaisesti vähän hypähdellä ja venytellä lähtöalueella, vain pari minuuttia ennen starttia.
Kaiken tämän heikon valmistautumisen lisäksi vauhdinjakoni itse kisassa meni aivan mönkään: aloitin juoksemisen kuntooni nähden liian reippaasti, joten - yllätys yllätys - vauhti hyytyi loppua kohden. Päivä oli lämmin, join liian vähän ja unohdin kokonaan glukoosipastillini. Ei näin..

Nyt tunnelmat ovat yllättävän erilaiset. Ilmoittauduin HHM:lle vasta noin viikko sitten, ja jännittäähän minua nytkin, mutta jännitystä enemmän olen innoissani! Tällä kertaa aion (ainakin yrittää) tehdä toisin ne asiat, jotka eivät viimeksi toimineet. Kokeilen aivan toisenlaista taktiikkaa - saa nähdä, toimiiko. En millään malttaisi enää odottaa, haluaisin jo juoksemaan!

Valmistautumiseni kisaviikolla

Tiistai

Juoksin viimeisen lenkin, noin 30min ihan kevyttä hölköttelyä.
Aloitin myös tankkauksen: söin pari ylimääräistä välipalaa ja reilumman annoksen kaurapuuroa.

Keskiviikko & torstai

En liikkunut työmatkojen kävelyä ja venyttelyä lukuunottamatta.
Tankkaus jatkui hedelmien, riisin, maissikakkujen ja karkin voimin. Aloitin juomaan myös Dexalia.
Olo tuntui nousseen hiilarimäärän ja liikkumattomuuden takia vähän turvonneelta ja tukalalta.

Varpaankynsien leikkaus torstaina! Tämä on tärkeä!

Perjantai

Kevyt ravistelulenkki 20min, muutama pieni reippaampi pyrähdys.
Normaali ruokavalio, Dexalia ja vichyä.
Juoksunumeron haku ja sen fiilistelyä.

Suunnitelmani kisaan

Ajattelin aloittaa 1:55 jänisten tahdissa (noin 5:27min/km vauhdilla), ja 10km kohdalla tuntuman mukaan kiihdyttää vauhtia (noin 5:12-5:20/min/km kohdille). Varaan matkalle mukaan 4kpl Siripirejä, joita aion napata 15min välein. Otan mukaan myös merisuolakiteitä. Aion juoda jokaisella juomapisteellä. Ensimmäistä kertaa aion ottaa mukaani myös kuulokkeet ja puhelimen musiikin kuuntelua varten - olen tehnyt Spotify-soittolista juuri tätä varten. Listalle yritin kerätä kaikki tsemppaavimmat biisit, joita olen vuosien mittaan treenatessani kuunnellut.
Loppua kohden kiihdytän minkä pystyn. Kun tulee vaikeaa, pyrin keskittymään tekniikkaan ja hengitykseen. Olen miettinyt valmiiksi pari tsemppilausettakin (jotka todennäköisesti kyseisellä hetkellä heivaan jonnekin mieleni sopukoihin ja kiroan, että miten hullu sitä onkaan, kun tähän vapaaehtoisesti ryhtyy, haha).

Olen niin täpinöissäni! Kello on nyt 6:60 lauantaiaamuna, aamupala on syöty tunti sitten ja 1,5 litran pullo Dexalia juotu puoleen väliin. Kesän ensimmäinen helleaalto jatkuu, ja päivästä on tulossa lämmin. Onneksi startti on jo klo 8:30.

Tänään juostaan hyvällä fiiliksellä ja nautitaan! Toki pyrin parantamaan aikaani, mutta sitäkin enemmän haluan nauttia juoksemisesta isossa porukassa keskellä kauneinta kesä-Helsinkiä. Tavoitteeni tälle Helsinki Half Marathonille on ennen kaikkea saapua maaliin hymyille - ennätysajassa tai ei. Ainiin, ja mulla alkoi eilen kesäloma!

Tsemppiä kaikille osallistujille! Nautitaan koko 21,0975km ajan - kisapäivä on juoksijoiden juhlapäivä!

Ihanaa viikonloppua!

Ongelma: Viikon pitkän lenkin, pitkiksen, aika ja ulkona sataa vettä kuin saavista. Haluaisit juosta, mutta ei huvittaisi kastua. Juoksumatolla on tylsää. Mitä tehdä?

Vastaus: No juoksumatto! Ei sen ole pakko olla tylsää. Tylsyyttä vastaan on olemassa muutama täsmäase!

Kohtasin edellä mainitun tilanteen viime sunnuntaina. Juoksen yleensä viikon pitkän lenkin viikonloppuna, ja koska lauantaina olin koko päivän reissussa, jäi lenkkipäiväksi sunnuntai. Herätessäni aamulla sää näytti lohduttoman harmaalta, ja aamukahvia juodessani tutkin Ilmatieteenlaitoksen ennusteita: tuomio oli selvä, sadetta koko päivän.

Sateessa, happirikkaassa ja raikkaassa ilmassa juokseminen voi olla aivan ihanaa. Etenkin nopeiden vauhtikestävyyslenkkien, intervallien ja vetojen tekemiseen kasvoja virkistävä sade on aivan omiaan. Mutta se pitkis.. Vilukissana palelen helposti, ja koska pitkät peruskestävyyslenkit juostaan matalalla sykkeellä, on palelun välttämikseksi tärkeää pysyä kuivana. Tulee siis pukea jotakin, mikä suojaa sateelta, mutta kuitenkin hengittää. Tässä kohtaa minulla on varusteissani selkeä puute: en omista sekä vedenpitäviä että hengittäviä juoksuvaatteita lainkaan, kengistä sitten puhumattakaan.

Vaihtoehdoikseni sunnuntaina jäivät seuraavat:

a) Hengittävät, tutut ja hyvät juoksuvaatteeni, jotka kuitenkin kastuvat alta aikayksikön. Tätä seuraa 90 minuuttia kestävä jääkalikoittuminen ja palelu.

b) Vedenpitävän sadetakkini, mikä onkin vallan oiva pitämään minut kuivana - siis kuivana sateelta. Takin sisällä olotila alkaa kuitenkin muistuttaa pian kosteaa saunaa tai trooppista kasvihuonetta, kun hiki ja lämpö eivät pääse ulos. Kastuminen seuraa siis silti - mutta hiestä. Tätä seuraavat 90 minuuttia.

Pohdin näiden kahden vaihtoehdon välillä ja olin jo valitsemassa ensimmäistä, kunnes mieleeni muistui kolmas vaihtoehto - juoksumatto! Tuo ystäväni talven kylmimmiltä pakkasilta. Yleensä en koskaan juokse pitkiä treenejäni matolla, mutta johtuen ehkä sunnuntaista (tiedättehän, sunnuntaille on aivan oma olotilansa) tai jostakin muusta, olin mukavuudenhaluinen. Ja juoksumatollahan on ei tarvitse huolehtia edes juomisesta, kun juomapullon saa kätevästi sille tarkoitettuun telineeseen, ja vessakin aivan lähettyvillä. Näppärää! Niinpä pakkasin treenireppuni ja suuntasin kuntosalille. Salilla, jossa käyn, on onneksi useampia juoksumattoja. Jos mattoja olisi vain pari, en millään kehtaisi varata yhtä käyttööni puoleksitoista tunniksi.

Hyppäsin juoksumatolle ja laitoin äänikirjan pyörimään kuulokkeistani. Aloitin hiljattain kuuntelemaan Harry Pottereita äänikirjoina sarjan alusta alkaen. Olen myös lukenut kirjat lukuisia kertoja, rakastin nuorena sarjaa yli kaiken (okei, taidan rakastaa vieläkin..). Asetin matolle tasaisen rauhallisen vauhdin, noin 9km/h. Säädin välillä nopeutta hieman ripeämmäksi sykkeen sallimissa rajoissa. Vilkuilin välillä kelloa, mutta aika meni kuin siivillä. Yhtäkkiä huomasin 90 minuutin tulleen täyteen.

Pitkä treeni juoksumatolla olikin tällä kertaa tosi kiva! Lenkkarit pysyivät kuivina, sain juosta t-paidassa, jano ei yllättänyt eikä liikennevalot pätkineet lenkkiäni. Lisäksi Harry Potterin ansiosta en huomannut edes ajankulua. Lisäksi päivän draama-annos täyttyi, kun venytellessäni treenin jälkeen kuuntelin kahden naisen sekä huoltomiehen kinastelua siitä, millä äänenvoimakkuudella kuntosalin radion tulisi soida.

Valitsen lenkin ulkona ehdottomasti mieluiten, mutta tällaisen treenin voisin tehdä myös seuraavalla huonolla kelillä.

---

Resepti onnistuneeseen juoksumattotreeniin

Harry Potter-äänikirja Jotakin mielekästä kuunneltavaa (äänikirja, podcast, musiikkia.. )
Sopivan viileät vaatteet
Tuplasolmut lenkkareihin
Näppärä juomapullo
Ripaus asennetta - juoksumatolla voi olla kivaa!

---

Sunnuntain treeni oli muuten viimeinen pitkikseni ennen ensi viikon lauantaina juostavaa Helsinki Half Marathonia. Aloin jo tällä viikolla hieman keventämään treenejäni, ja kävin keskiviikkona juoksemassa 40min kevyttä hölkkää pk-sykkeillä lisäten loppuun vedot 4x 60sec. Eilen helatorstaina maantiepyöräilin 22km, pk-sykkeillä senkin, jonka jälkeen kävin vielä palauttavalla reippaalla 45min kävelyllä. Tällä viikolla olisi tarkoitus juosta vielä yksi lyhyt ja yksi hieman pidempi lenkki. 

En malttaisi millään odottaa ensi viikon lauantaita.

Ihanaa viikonloppua!

Helsinki City Run 2019 - kisaraportti

Lauantaina 18.5.2019 Helsingissä vietettiin Helsinki City Running Day-tapahtumapäivää. Tapahtuman puolimaraton kantaa nimeä Helsinki City Run ja kyseiselle matkalle olin itsekin ilmoittautunut jo puoli vuotta aiemmin lokakuussa, lähes heti ensimmäisen puolimaratonini jälkeen. Tykkään konkreettisista tavoitteista, ja asetin itselleni samantien aikatavoitteen: Vantaalla puolimaraton oli taittunut euforianhuuruisesti aikaan 1:58:26, ja maalissa oloni oli ollut vahva ja energinen. Sen kokemyksen perusteella päätin kunnianhimoisesti lähteä tavoittelemaan 1:50:00 aikaa elämäni toiselle puolimaratonille, Helsinki City Runille.

No miten kävi?

Jännitin kisaa ihan kamalasti. Olin koko kisaviikon jännityksestä sekaisin, ja jännitys yltyi yltymistään lähtöviivalle saakka. Huomasin saman kummallisen jännitysreaktion kuin ennen ensimmäistä puolimaratoniani: vaikka tiesin treenanneeni ahkerasti läpi talven, menetin jostain syystä kaiken itseluottamukseni kisan kynnyksellä. Aloin kyseenalaistamaan omaa kuntoani ja epäilemään, selviänkö edes maaliin. Myös aikatavoite alkoi tuntua täysin epärealistiselta. Yritin rauhoitella itseäni sillä ajatuksella, että olinhan juossut puolimaratonin ennenkin. Se ei rauhoittanut oloani yhtään.

Kisaviikko

Nukuin koko kisaviikon huonosti. Tein aikaisia työvuoroja, mutta en yksinkertaisesti mennyt tai päässyt illalla ajoissa nukkumaan, ja kerrytin itselleni univelkaa. Juoksin viimeisen kevyen lenkin tiistaina, muina päivinä harrastin työmatkaliikuntaa ja kävelin. Nyt jälkikäteen mietittynä olisin voinut jättää pari kävelylenkkiä lyhyemmiksi ja vaikkapa venytellä enemmän, sillä viikko oli muutenkin töiden ja muiden menojen osalta todella hektinen.

Perjantai 17.5.

Perjantai-iltana kävin Töölön Kisahallilla hakemassa juoksunumeroni, tapahtumapaitani sekä kiertelemässä expossa. Expossa oli kaikenlaista mielenkiintoista, mutta olin niin hermostunut, etten jaksanut oikein keskittyä tutkimaan mitään tarkemmin. Hiilihapotettua kookosvettä ostin tutustumispaketin, mutta siihen messusaaliini sitten jäikin. Kotona pohdin, puenko kisaan tapahtumapaidan vai oman paitani. Muistin kuitenkin kuulemani ohjeen, ettei kilpailussa kannata ikinä kokeilla mitään uutta, joten päädyin tuttuun ja turvalliseen juoksupaitaani. Tarkoitukseni oli ollut käydä perjantaina tekemässä vielä herättelevä kevyt lenkki, mutta koska pääsin kotiin vasta myöhään, päätin jättää lenkin väliin. Uni tuli jännityksestä huolimatta nopeasti, johtui varmaankin viikolla kertyneestä univelasta.

Lauantai 18.5. 

Kisa-aamuna kellon soidessa väsytti. Nousin kuitenkin heti, sillä olin laskenut tarkkaan, että aamupala olisi syötävä viimeistään klo 9.40 - silloin aikaa lähtöön olisi tasan 3 tuntia. Aamupalaksi söin kaurapuuroa marjoilla, pähkinöillä ja banaanilla. Aamun mittaan join myös litran urheilujuomaa, ja juomisen lopetin 1,5h ennen lähtöä. Hetki ennen kisapaikalle lähtöä ryntäsin vielä lähikauppaan ostamaan karkeaa merisuolaa. Pakkasin puolikkaalle evääksi kolme glukoosipastillia ja suolakiteitä. Ajattelin, etten tarvitse geelejä - ja ensimmäisellä puolikkaallani sain geelillä aikaan vain huonon olon.

Olin kisapaikalla puolituntia ennen lähtöä. Ehdin käydä vessassa ja katsoa ensimmäisen lähtöryhmän lähdön, jonka jälkeen oli minun aikani siirtyä viivan taakse. Päivä oli lämmin, noin +20 astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kesän ensimmäinen lämmin päivä.

Puolimaraton

Jännitys kipristeli vatsassani, kun astuin ihmisjoukkoon odottamaan lähtöä. Syke oli korkealla, vaikka seisoin paikallani (tai niin paikallani kuin hermostuksissani pystyin). Halusin jo lähteä. Vihdoin lähtölaukaus kajahti, napsautin kelloni käyntiin ja lähdin ihmismassan mukana liikkeelle. Olin laskenut, että 5:10-5:15min/km vauhdilla pääsisin tavoitteeseeni.

Ensimmäiset pari kilometriä sujuivat innostuneessa tunneryöpyssä - täällä sitä ollaan, tätä odotin koko talven! Huomasin sykkeen nousevan heti korkealle, noin 170 lyöntiin sekunnissa, mikä on minulle todellakin epätavallisen korkea tuossa vauhdissa. Ajattelin sen johtuvan jännityksestä ja laskevan pian. Minun oli vaikea hillitä vauhtiani, ja ensimmäiset kilometrit juoksinkin innostuksissani suunniteltua reippaammin.

Jossakin 5km kohdalla kuplani puhkesi ja totesin, ettei syke lähde laskuun. Pakko hidastaa tahtia. Juoksin etenkin ylämäet rauhallisesti, ja sain sykettä laskemaan hetkittäin hieman, mutta se kipusi nopeasti takaisin. Aloin turhautua. Edellisellä puolimaratonilla keskisykkeeni oli ollut 165, ja 170 olisi minulle auttamatta liian korkea. Lämpö alkoi tuntua tukalalta, yritin hakeutua mahdollisuuksien mukaan varjoon. Varjoa ei juuri ollut, mikä huolestutti vähän. En ollut juossut lämpimässä viime kesän jälkeen kertaakaan.

Päivä oli kaunis ja kannustajia mukavasti. Kaikki huomioni kiinnittyi kuitenkin juoksemiseen, sillä se alkoi tuntua hälyttävän raskaalta jo ennen puoltaväliä. Päätin, etten katsoisi sykettäni. Seurasin vauhtiani, laskin tahtia vähän, mutta pyrin pitämään sen 5:20min/km kohdilla - kiihdyttäisin sitten lopussa. Join jokaisella juomapisteellä joko energiajuomaa tai vettä. Lauttasaaren kohdalla, noin puolessa välissä matkaa, kylkeeni alkoi pistämään voimakkaasti. Yritin olla välittämättä kivusta, mutta vauhtini hidastui väkisin. Kipu kuitenkin onneksi katosi melko nopeasti, ja kiristin jälleen tahtia.

Puolessa välissä oloni oli kamala. Kuumuus tuntui tuskaiselta, syke huiteli edelleen 170 lyönnin paikkeilla ja minua oksetti. Mietin, että miten tässä näin kävi - lokakuun puolikkaalla askel oli kevyt 16km saakka. Olin harjoitellut koko talven, enkä ollut pahemmin edes sairastellut. Kuntoni olisi pitänyt olla parempi kuin syksyllä. Yritin kaikin keinoin saada ajatukseni muualle, laskin sadasta alaspäin, lauloin mielessäni ja mietin seuraavaa juomapistettä. Tiesin, että näkisin tuttuja kannustajia pian. Siitä ajatuksesta sain voimaa.

15km kohdalla näin tutut kasvot. Hän kysyi fiilistäni ja kertoi, että minulla olisi noin 3 minuuttia kirittävää 1:50:00 aikatavoitteeni saavuttamiseksi. Huikkasin fiilikseni olevan ok, vaikka todellisuudessa taistelin jokaisella askeleella. En halunnut sanoa sitä ääneen, sillä pelkäsin sen vaikuttavan jaksamiseeni.

Viimeiset kilometrit menivät täysin usvassa. Mietin vain maalia ja sitä, että olisinpa siellä jo. Jalkani olivat lyijyä ja jano kamala. Söin yhden suolakiteen, mutta se vain pahensi oloani. Päätin unohtaa aikatavoitteeni, halusin vain selvitä maaliin. Lopussa kannustajia oli paljon, ja sain siitä voimaa, heitin parit high fivet tuntemattomien kanssa ja vaihdoin pari sanaa vieressäni juoksevan miehen kanssa. Ihmiset ohittelivat minua, vauhtini oli tippunut jonnekin 5:30min/km tietämille. Viimeinen juomapiste tuntui keitaalta! Join ja kaadoin vettä päälleni. Töölönlahden lähettyvillä tienvarsilla näkyi harmillisen monta tuupertunutta juoksijaa ensiapuhenkilökunnan kanssa. Pohdin, että olenkohan itse kohta samassa tilassa. Keskityin vain siihen, etten alkaisi voimaan pahoin.

Alle kilometri ennen maalia vatsani kramppasi. Kramppi oli niin voimakas, että se pakotti minut pysähtymään. Nojailin polviini. Tuntui, ettei minussa ollut enää tippaakaan energiaa, ei tippaakaan. En ikinä pääsisi maaliin. Joutuisin kävelemään. Nostin katseeni, ja ystävällinen liikenteenohjaaja kannusti: "Ei enää pitkästi! Tuonne päin!". En tiedä, mistä keräsin sen voiman, mutta päätin selvitä loppuun - juosten! Mitään huikeaa loppukiriä en ottanut, mutta juoksin niin kovaa kuin vatsani antoi periksi. Maali näkyi jo, jaksan kyllä. Tämä matka menisi vaikka kontaten! Juoksin maaliviivan yli Telia 5G Areenalle ja heittäydyin tekonurmelle istumaan. Mä tein sen! Mä selvisin! Mä oon maalissa!

Pettymys. Pettymys iski vahvana vastoin kasvojani heti, kun tajusin sammuttaa kelloni. Tavoite jäi vain haaveeksi. Hain vettä ja keräsin maalihuollosta eväät mukaani. En pystynyt juomaan, vatsassa hölskyi. Etsin kannustajani yleisön joukosta ja kuulin aikani: 01:58:17, eli paransin aikaani 9 sekuntia lokakuusta.

Maalissa yritin iloita parhaani mukaan, vaikka pettymys kalvoikin mieltäni.

Vauhti hyytyi selvästi loppua kohden. Sijoituin kuitenkin yllättävän hyvin: naisten yleisessä sarjassa juosseista 1952:sta juoksijasta sijoituin sijalle 236. 

Illalla kotona kärsin nestehukasta. Makasin ämpäri vieressäni, jääpussi otsallani ja join suolavettä. Olo koheni vasta useamman tunnin kuluttua. Maaliin tulin noin klo 13:40 ja sain syötyä ensimmäisen kerran kunnolla vasta klo 21 jälkeen. Olin edelleen hyvin pettynyt, ja kerroin siitä perheelleni ja ystävilleni. Puhuminen ja saamani ihanat tsemppiviestit helpottivat oloani, ja pettymys alkoi laantua hieman.

Jälkipuinti

Kisa kokonaisuudessaan oli minulle todella raskas. Keskisykkeeni oli 170 lyöntiä minuutissa, ja join matkan aikana ilmeisesti liian vähän - pari kulausta jokaisella juomapisteellä ei helteeseen tottumattomalle keholleni riittänyt. Luulen myös, että jännityksellä, univelalla ja riittämättömällä levolla oli osuutensa korkeaan sykkeeseen. En myöskään syönyt mukaan ottamiani glukoosipastilleja lainkaan. Lauantai ei selvästikään ollut minun päiväni. Tästä lähdetään kuitenkin parantamaan, ja pettymykset kuuluvat asiaan. Yritän opetella armollisuutta itseäni kohtaan. Aina ei voi onnistua - ja tuntuisivatko onnistumiset edes miltään, jos elämä olisi pelkkää onnistumista?

Helsinki City Running Day on saanut tänä vuonna paljon kritiikkiä osakseen, mutta itse olin tapahtumaan ja sen järjestelyihin tyytyväinen. Lähtö ja maaliintulo sujuivat soljuvasti ja huolto reitillä sekä maalissa toimi mielestäni hyvin. Tavoiteaikajuoksijoita, jäniksiä, jäin kyllä kaipaamaan. Olisi ollut mukavempi jättää tavoiteaika jänisten "huoleksi" ja nauttia matkasta jatkuvan kellontarkkailun sijaan.

Vaikka kisa olikin rankka, palautuminen on sujunut hyvin. Lihaskipu ja kaksi valtavaa rakkoa jaloissani parantuivat muutamassa päivässä. Nyt HCR:stä on viikko, ja kahden viikon kuluttua olisi tarkoitus olla jälleen lähtöviivalla Helsinki Half Marathonilla. En malttaisi millään odottaa, ihanaa!