Helsinki City Run 2019
Lauantaina 18.5.2019 Helsingissä vietettiin Helsinki City Running Day-tapahtumapäivää. Tapahtuman puolimaraton kantaa nimeä Helsinki City Run ja kyseiselle matkalle olin itsekin ilmoittautunut jo puoli vuotta aiemmin lokakuussa, lähes heti ensimmäisen puolimaratonini jälkeen. Tykkään konkreettisista tavoitteista, ja asetin itselleni samantien aikatavoitteen: Vantaalla puolimaraton oli taittunut euforianhuuruisesti aikaan 1:58:26, ja maalissa oloni oli ollut vahva ja energinen. Sen kokemyksen perusteella päätin kunnianhimoisesti lähteä tavoittelemaan 1:50:00 aikaa elämäni toiselle puolimaratonille, Helsinki City Runille.
No miten kävi?
Jännitin kisaa ihan kamalasti. Olin koko kisaviikon jännityksestä sekaisin, ja jännitys yltyi yltymistään lähtöviivalle saakka. Huomasin saman kummallisen jännitysreaktion kuin ennen ensimmäistä puolimaratoniani: vaikka tiesin treenanneeni ahkerasti läpi talven, menetin jostain syystä kaiken itseluottamukseni kisan kynnyksellä. Aloin kyseenalaistamaan omaa kuntoani ja epäilemään, selviänkö edes maaliin. Myös aikatavoite alkoi tuntua täysin epärealistiselta. Yritin rauhoitella itseäni sillä ajatuksella, että olinhan juossut puolimaratonin ennenkin. Se ei rauhoittanut oloani yhtään.
Kisaviikko
Nukuin koko kisaviikon huonosti. Tein aikaisia työvuoroja, mutta en yksinkertaisesti mennyt tai päässyt illalla ajoissa nukkumaan, ja kerrytin itselleni univelkaa. Juoksin viimeisen kevyen lenkin tiistaina, muina päivinä harrastin työmatkaliikuntaa ja kävelin. Nyt jälkikäteen mietittynä olisin voinut jättää pari kävelylenkkiä lyhyemmiksi ja vaikkapa venytellä enemmän, sillä viikko oli muutenkin töiden ja muiden menojen osalta todella hektinen.
Perjantai 17.5.
Perjantai-iltana kävin Töölön Kisahallilla hakemassa juoksunumeroni, tapahtumapaitani sekä kiertelemässä expossa. Expossa oli kaikenlaista mielenkiintoista, mutta olin niin hermostunut, etten jaksanut oikein keskittyä tutkimaan mitään tarkemmin. Hiilihapotettua kookosvettä ostin tutustumispaketin, mutta siihen messusaaliini sitten jäikin. Kotona pohdin, puenko kisaan tapahtumapaidan vai oman paitani. Muistin kuitenkin kuulemani ohjeen, ettei kilpailussa kannata ikinä kokeilla mitään uutta, joten päädyin tuttuun ja turvalliseen juoksupaitaani. Tarkoitukseni oli ollut käydä perjantaina tekemässä vielä herättelevä kevyt lenkki, mutta koska pääsin kotiin vasta myöhään, päätin jättää lenkin väliin. Uni tuli jännityksestä huolimatta nopeasti, johtui varmaankin viikolla kertyneestä univelasta.
Lauantai 18.5.
Kisa-aamuna kellon soidessa väsytti. Nousin kuitenkin heti, sillä olin laskenut tarkkaan, että aamupala olisi syötävä viimeistään klo 9.40 - silloin aikaa lähtöön olisi tasan 3 tuntia. Aamupalaksi söin kaurapuuroa marjoilla, pähkinöillä ja banaanilla. Aamun mittaan join myös litran urheilujuomaa, ja juomisen lopetin 1,5h ennen lähtöä. Hetki ennen kisapaikalle lähtöä ryntäsin vielä lähikauppaan ostamaan karkeaa merisuolaa. Pakkasin puolikkaalle evääksi kolme glukoosipastillia ja suolakiteitä. Ajattelin, etten tarvitse geelejä - ja ensimmäisellä puolikkaallani sain geelillä aikaan vain huonon olon.
Olin kisapaikalla puolituntia ennen lähtöä. Ehdin käydä vessassa ja katsoa ensimmäisen lähtöryhmän lähdön, jonka jälkeen oli minun aikani siirtyä viivan taakse. Päivä oli lämmin, noin +20 astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kesän ensimmäinen lämmin päivä.
Puolimaraton
Jännitys kipristeli vatsassani, kun astuin ihmisjoukkoon odottamaan lähtöä. Syke oli korkealla, vaikka seisoin paikallani (tai niin paikallani kuin hermostuksissani pystyin). Halusin jo lähteä. Vihdoin lähtölaukaus kajahti, napsautin kelloni käyntiin ja lähdin ihmismassan mukana liikkeelle. Olin laskenut, että 5:10-5:15min/km vauhdilla pääsisin tavoitteeseeni.
Ensimmäiset pari kilometriä sujuivat innostuneessa tunneryöpyssä - täällä sitä ollaan, tätä odotin koko talven! Huomasin sykkeen nousevan heti korkealle, noin 170 lyöntiin sekunnissa, mikä on minulle todellakin epätavallisen korkea tuossa vauhdissa. Ajattelin sen johtuvan jännityksestä ja laskevan pian. Minun oli vaikea hillitä vauhtiani, ja ensimmäiset kilometrit juoksinkin innostuksissani suunniteltua reippaammin.
Jossakin 5km kohdalla kuplani puhkesi ja totesin, ettei syke lähde laskuun. Pakko hidastaa tahtia. Juoksin etenkin ylämäet rauhallisesti, ja sain sykettä laskemaan hetkittäin hieman, mutta se kipusi nopeasti takaisin. Aloin turhautua. Edellisellä puolimaratonilla keskisykkeeni oli ollut 165, ja 170 olisi minulle auttamatta liian korkea. Lämpö alkoi tuntua tukalalta, yritin hakeutua mahdollisuuksien mukaan varjoon. Varjoa ei juuri ollut, mikä huolestutti vähän. En ollut juossut lämpimässä viime kesän jälkeen kertaakaan.
Päivä oli kaunis ja kannustajia mukavasti. Kaikki huomioni kiinnittyi kuitenkin juoksemiseen, sillä se alkoi tuntua hälyttävän raskaalta jo ennen puoltaväliä. Päätin, etten katsoisi sykettäni. Seurasin vauhtiani, laskin tahtia vähän, mutta pyrin pitämään sen 5:20min/km kohdilla - kiihdyttäisin sitten lopussa. Join jokaisella juomapisteellä joko energiajuomaa tai vettä. Lauttasaaren kohdalla, noin puolessa välissä matkaa, kylkeeni alkoi pistämään voimakkaasti. Yritin olla välittämättä kivusta, mutta vauhtini hidastui väkisin. Kipu kuitenkin onneksi katosi melko nopeasti, ja kiristin jälleen tahtia.
Puolessa välissä oloni oli kamala. Kuumuus tuntui tuskaiselta, syke huiteli edelleen 170 lyönnin paikkeilla ja minua oksetti. Mietin, että miten tässä näin kävi - lokakuun puolikkaalla askel oli kevyt 16km saakka. Olin harjoitellut koko talven, enkä ollut pahemmin edes sairastellut. Kuntoni olisi pitänyt olla parempi kuin syksyllä. Yritin kaikin keinoin saada ajatukseni muualle, laskin sadasta alaspäin, lauloin mielessäni ja mietin seuraavaa juomapistettä. Tiesin, että näkisin tuttuja kannustajia pian. Siitä ajatuksesta sain voimaa.
15km kohdalla näin tutut kasvot. Hän kysyi fiilistäni ja kertoi, että minulla olisi noin 3 minuuttia kirittävää 1:50:00 aikatavoitteeni saavuttamiseksi. Huikkasin fiilikseni olevan ok, vaikka todellisuudessa taistelin jokaisella askeleella. En halunnut sanoa sitä ääneen, sillä pelkäsin sen vaikuttavan jaksamiseeni.
Viimeiset kilometrit menivät täysin usvassa. Mietin vain maalia ja sitä, että olisinpa siellä jo. Jalkani olivat lyijyä ja jano kamala. Söin yhden suolakiteen, mutta se vain pahensi oloani. Päätin unohtaa aikatavoitteeni, halusin vain selvitä maaliin. Lopussa kannustajia oli paljon, ja sain siitä voimaa, heitin parit high fivet tuntemattomien kanssa ja vaihdoin pari sanaa vieressäni juoksevan miehen kanssa. Ihmiset ohittelivat minua, vauhtini oli tippunut jonnekin 5:30min/km tietämille. Viimeinen juomapiste tuntui keitaalta! Join ja kaadoin vettä päälleni. Töölönlahden lähettyvillä tienvarsilla näkyi harmillisen monta tuupertunutta juoksijaa ensiapuhenkilökunnan kanssa. Pohdin, että olenkohan itse kohta samassa tilassa. Keskityin vain siihen, etten alkaisi voimaan pahoin.
Alle kilometri ennen maalia vatsani kramppasi. Kramppi oli niin voimakas, että se pakotti minut pysähtymään. Nojailin polviini. Tuntui, ettei minussa ollut enää tippaakaan energiaa, ei tippaakaan. En ikinä pääsisi maaliin. Joutuisin kävelemään. Nostin katseeni, ja ystävällinen liikenteenohjaaja kannusti: "Ei enää pitkästi! Tuonne päin!". En tiedä, mistä keräsin sen voiman, mutta päätin selvitä loppuun - juosten! Mitään huikeaa loppukiriä en ottanut, mutta juoksin niin kovaa kuin vatsani antoi periksi. Maali näkyi jo, jaksan kyllä. Tämä matka menisi vaikka kontaten! Juoksin maaliviivan yli Telia 5G Areenalle ja heittäydyin tekonurmelle istumaan. Mä tein sen! Mä selvisin! Mä oon maalissa!
Pettymys. Pettymys iski vahvana vastoin kasvojani heti, kun tajusin sammuttaa kelloni. Tavoite jäi vain haaveeksi. Hain vettä ja keräsin maalihuollosta eväät mukaani. En pystynyt juomaan, vatsassa hölskyi. Etsin kannustajani yleisön joukosta ja kuulin aikani: 01:58:17, eli paransin aikaani 9 sekuntia lokakuusta.
 |
| Maalissa yritin iloita parhaani mukaan, vaikka pettymys kalvoikin mieltäni. |
 |
| Vauhti hyytyi selvästi loppua kohden. Sijoituin kuitenkin yllättävän hyvin: naisten yleisessä sarjassa juosseista 1952:sta juoksijasta sijoituin sijalle 236. |
Illalla kotona kärsin nestehukasta. Makasin ämpäri vieressäni, jääpussi otsallani ja join suolavettä. Olo koheni vasta useamman tunnin kuluttua. Maaliin tulin noin klo 13:40 ja sain syötyä ensimmäisen kerran kunnolla vasta klo 21 jälkeen. Olin edelleen hyvin pettynyt, ja kerroin siitä perheelleni ja ystävilleni. Puhuminen ja saamani ihanat tsemppiviestit helpottivat oloani, ja pettymys alkoi laantua hieman.
Jälkipuinti
Kisa kokonaisuudessaan oli minulle todella raskas. Keskisykkeeni oli 170 lyöntiä minuutissa, ja join matkan aikana ilmeisesti liian vähän - pari kulausta jokaisella juomapisteellä ei helteeseen tottumattomalle keholleni riittänyt. Luulen myös, että jännityksellä, univelalla ja riittämättömällä levolla oli osuutensa korkeaan sykkeeseen. En myöskään syönyt mukaan ottamiani glukoosipastilleja lainkaan. Lauantai ei selvästikään ollut minun päiväni. Tästä lähdetään kuitenkin parantamaan, ja pettymykset kuuluvat asiaan. Yritän opetella armollisuutta itseäni kohtaan. Aina ei voi onnistua - ja tuntuisivatko onnistumiset edes miltään, jos elämä olisi pelkkää onnistumista?
Helsinki City Running Day on saanut tänä vuonna paljon kritiikkiä osakseen, mutta itse olin tapahtumaan ja sen järjestelyihin tyytyväinen. Lähtö ja maaliintulo sujuivat soljuvasti ja huolto reitillä sekä maalissa toimi mielestäni hyvin. Tavoiteaikajuoksijoita, jäniksiä, jäin kyllä kaipaamaan. Olisi ollut mukavempi jättää tavoiteaika jänisten "huoleksi" ja nauttia matkasta jatkuvan kellontarkkailun sijaan.
Vaikka kisa olikin rankka, palautuminen on sujunut hyvin. Lihaskipu ja kaksi valtavaa rakkoa jaloissani parantuivat muutamassa päivässä. Nyt HCR:stä on viikko, ja kahden viikon kuluttua olisi tarkoitus olla jälleen lähtöviivalla Helsinki Half Marathonilla. En malttaisi millään odottaa, ihanaa!
