Nestehukkaa ja ennätyksiä - 2019 pähkinänkuoressa & tavoitteet vuodelle 2020

Helmikuu ja vuoden ensimmäinen blogipostaus. Edellisen postauksen kirjoitin lokakuussa Vantaan maratonin jälkeisissä endorfiinipöllyissä, josta seurasikin sitten kolmen kuukauden suunnittelematon blogihiljaisuus. Syynä hiljaisuuteen on ollut yksinkertaisesti se, että elämässäni on viime aikoina ollut niin paljon kaikkea muuta, että blogi on jäänyt valitettavasti taka-alalle. Itseasiassa olen aika yllättynyt - ja ylpeäkin - siitä, että uskalsin jättää blogin hetkeksi. Pari kertaa kyllä aloitin postauksen kirjoittamista ihan pelkästä velvollisuudentunnosta, mutta lopulta jätin kirjoittamisen kesken. En halua, että kirjoitukseni perustuvat velvollisuudentuntoon. Aloittaessani blogin viime kesänä päätin, etten ottaisi blogista stressiä (stressihiirenä löydän stressinaiheita ihan riittävästi muualtakin). Näin ollen tauko teki hyvää, ja kylläpä nyt onkin ihanaa kirjoitella taas!

Missä nyt siis mennään?

Loppuvuosi 2019 piti sisällään Vantaan maratonin jälkeen vielä kaksi kympin kisaa. Marraskuussa sain riesakseni flunssan, joka karsi loppuvuoden juoksukilsoja tehokkaasti. Marraskuussa täytin myös 25 vuotta, ja pidettiin sen kunniaksi viiskymppiset (25 + 25) samassa kuussa synttäreitään juhlivan ystäväni kanssa. Tämä ei oikeastaan liity mitenkään juoksemiseen, mutta ehdottomasti maininnan arvoinen seikka silti. Sweet twenty-five!

Ennen vuoteen 2020 kirmaamista kurkistetaan vielä lyhyesti viime vuoteen.

Juoksuvuosi 2019 pähkinänkuoressa

Tammikuu - Huhtikuu:

Juoksin omalla ohjelmallani. Olin juuri muuttanut Helsinkiin ja kokeilin uusia reittejä, talvella tuli juostua myös matolla. Kokeilin myös työmatkajuoksua ja kävin spinningissä pari kertaa viikossa.

Toukokuu:

Helsinki City Runin puolikas ja epäonnistuminen: kamalin juoksemani puolimaraton. Aika 1:58:17, joka oli kuitenkin uusi ennätys. Parannusta lokakuiseen puolimaratoniin ajallisesti vain sekunteja. Epäonnistuminen ei jälkikäteen ajateltuna ollut ollenkaan yllätys, sillä valmistautuminen oli ollut kokonaisuudessaan aika heikkoa.

Kesäkuu:

HCR:ltä jäi hampaankoloon, joten ilmoittauduin Helsinki Half Marathonille. Helteinen sää ja hauska tapahtuma, itse juoksu oli edellistä parempi. Juoksusta seurasi kuitenkin nestehukka ja sairaalareissu (se siitä onnistuneesta juoksusta.. Tai ehkä nesteytyksestä. Hups.). Aikaan hieman parannusta, maaliin ajassa 1:57:59. Lomareissu Kreikkaan, patikointia Samarian rotkossa. Ilmoittauduin mukaan Runner's High:n valmennusryhmään.

Heinäkuu:

Aloitin Runner's High:n valmennusryhmässä ja sain myös ensimmäistä kertaa minulle räätälöidyn juoksuohjelman, jota olenkin siitä asti noudattanut (ja ollut todella tyytyväinen!). Viikkokilsoja nostettiin pikkuhiljaa, juoksua oli ohjelmassa 4krt/vko. 

Elokuu:

Ensimmäinen 10km kisani ikinä Twilight Runilla! Ihastuin kymppiin matkana. Twilight Runilla tavoitteeni oli juosta alle 50 minuuttiin, ja tavoitteen saavutin ajalla 48:31. Innostuin kympeistä niin, että juoksin elokuussa vielä kaksi lisää: Haaga Runissa aikaan 48:47 ja Midnight Runilla (päätin ilmoittautua aivan extempore edellisenä iltana) fiilistellen 48:03. Elokuu oli huikea juoksukuukausi!

Syyskuu:

Syyskuu alkoi vatsapöpöllä, joka meni onneksi nopeasti ohi ja pääsin takaisin treenien makuun.

Lokakuu:

Vuoden juoksukohokohta: Vantaan maratonin puolikas enkka-aikaan 1:48:50! Vantaan maraton on tapahtumana mulle aivan erityinen, koska siellä juoksin ihan ensimmäisen puolimaratonini tasan vuotta aiemmin (lokakuussa 2018). Lisäksi kävin kipittelemässä Halloween Runin kympin (48:00). 

Marraskuu:

Pyysin valmentajaa nostamaan treenimäärääni 5-6 kertaan viikossa. Ja kuinka ollakaan, uusi sairastuminen. Sitkeä flunssa ei ottanut talttuakseen ja siitä toipuminen vei joulukuun puolelle saakka.

Joulukuu:

Juoksu alkoi kuun puolessa välissä taas kulkea. Osallistuin Aktia Cupin kympille, joka kulki yllätyksekseni paremmin kuin odotin: 47:45. 

Vuosi 2019 oli kokonaisuudessaan mahtava ja ennen kaikkea opettavainen juoksuvuosi. Kompastelin ja epäonnistuin, kehityin ja opin. Tutustuin mahtaviin tyyppeihin. Osallistuin yhteensä kahdeksaan juoksutapahtumaan, joissa seitsemässä tein oman ennätykseni. Oletettavaa on, ettei moinen ennätysputki tuollaisena tule ikuisuuksiin jatkumaan, mutta vuosi 2019 olkoon ennätysten vuosi. Juoksukilometrejä kertyi yhteensä 1534km, josta 1067km juoksin aikavälillä heinäkuusta joulukuuhun. Syksyllä riesakseni sain sekä vatsataudin että flunssan, mutta sairastelut ovat osa elämää. Muuten sain treenata koko vuoden ehjänä ilman loukkaantumisia, josta olen todella kiitollinen ja onnellinen.

Tavoitteet vuodelle 2020

Entä mitä seuraavaksi? No lisää juoksua ja kilsoja! Motivaatio on korkeammalla kuin koskaan, ja vuodesta 2020 toivon ehjää juoksuvuotta. Toivon, että saisin treenata mahdollisimman paljon terveenä. Tavoitteena on kohottaa kuntoa niin peruskestävyyden kuin nopeudenkin osalta, ja samalla parantaa omia ennätyksiäni sekä kympillä (kympin enkkaa ehdin jo vähän parantaa tammikuun Aktia Cupilla, nykyinen PB siispä 46:32! Jee!) että puolimaratonilla. Olen miettinyt itselleni ihan konkreettisia aikatavoitteitakin, mutta en tiedä, rohkenenko niitä vielä kertoa. Kiinnostaisiko kuulla niistä tarkemmin?

Ensimmäinen maraton on yksi suurimmista haaveistani, mutta en ole aivan varma, koittaako sen aika vielä tänä vuonna - ehkäpä!

Kaikkien aika- ja kilometritavoitteiden lisäksi tavoitteenani vuodelle 2020 on säilyttää juoksun ilo. Se on syy, miksi alunperin olen aloittanut juoksemisen. Se on syy, miksi yhä edelleen jaksan päivä toisensa jälkeen lähteä lenkille. Se on syy, miksi jaksan lähteä myös silloin, kun ei oikeastaan huvittaisi. Jos harrastusta voi rakastaa, niin juoksua mä rakastan. Sen tunteen haluan säilyttää myös vuonna 2020. Juoksun kautta olen saanut tutustua myös ihan mahtaviin tyyppeihin, jotka jakavat saman intohimon - toivon, että juoksuvuosi 2020 olisi myös sosiaalinen juoksuvuosi, juoksijat ovat huipputyyppejä!

Kun epäonnistuminen pelottaa

Kuulun niihin ihmisiin, ketkä tykkäävät asettaa itselleen tavoitteita. Siis ihan kaikenlaisia, arkisista ja maanläheisistä pienistä jutuista suurempiin ja vaikeammin saavutettaviin tulevaisuuden haaveisiin. Itselleni tavoite konkretisoi tilanteen, antaa sille ikään kuin suunnan - tuo sen lähemmäksi saavutettavuutta. Se tuo elämään myös järjestelmällisyyttä ja tehokkuutta: saatan esimerkiksi asettaa itselleni deadlineja kotitöihin tai haastaa itseni venyttelemään joka ilta vähintään 10 minuuttia. Arkisten tavoitteiden taustalla on usein ajatus jonkin hyödyllisen asian omaksumisesta tavaksi. Systeemini ei ole kuitenkaan aukoton, vaan olen kerran jos toisenkin löytänyt itseni stressaantumasta itse itselleni asettamasta tavoitteesta, joka on lähes aina osoittautunut ihan hölmöksi stressinaiheeksi. Onko sillä nyt niin väliä, että vaikka pyykit kuivuisivat telineessä päivän pidempään? Ovatpa ainakin kuivia sitten.

Tavoitteet ovat tällä hetkellä oleellinen osa juoksuharjoitteluani, ja omalla tavallaan myös jutun suola. Tavoitteet motivoivat ja puskevat eteenpäin kovempiin tuloksiin. Kääntöpuolelta löytyvät tietysti pettymykset, kun tavoitteeseen pääseminen ei jostain syystä onnistukaan - mutta tuntuisiko onnistuminen miltään, jos aina onnistuisi? Pettymykset kuuluvat asiaan, eikä mielestäni tavoitteita kannata pettymysten pelossa jättää asettamatta. Jos tavoite osoittautuu liian haastavaksi, asetetaan väliin vaikkapa pari välitavoitetta. Ja sekin on ihan ok, jos kaikkia tavoitteita ei aina saavuta. Oikeastaan luulen, että jos onnistuu saavuttamaan jokaikisen koskaan asetetun tavoitteen heti ensimmäisellä yrittämällä, on syytä pohtia, ovatko tavoitteet olleet liian helppoja. Liian helpot tavoitteet syövät jossain vaiheessa motivaatiota, kuten liian haastavatkin.

Twilight Run 2019 / Kuva: Kimmo Lindeman

Epäonnistuminen pelottaa. Monella saattaa olla epäonnistumisista ikäviä muistoja, jotka kaihertavat vielä vuosien jälkeenkin. Minulla ainakin. Epäonnistumisen pelko saattaa joskus olla niin vahva, että sen vuoksi jättää tekemättä jotakin. On niin paljon helpompaa jättää yrittämättä, kuin epäonnistua jossakin. Siten välttää sen kaiken ikävän, mitä epäonnistumisesta saattaisi seurata - harmin, surun, ahdistuksen, ehkä häpeän tai huonommuuden tunteen. Onnistuminen ja epäonnistuminen kulkevat kuitenkin käsikädessä, ja onnistuakseen on usein otettava riski myös epäonnistumisesta. Mitä enemmän haluaa onnistua, sitä enemmän myös epäonnistuminen pelottaa.

Tämä on asia, jonka kanssa olen itse kamppaillut paljon. Kamppailu voimistuu omalla kohdallani esimerkiksi aina ennen juoksutapahtumia, jolloin epäonnistumisen pelko on ottaa vallan ja syödä viimeisetkin itseluottamuksen rippeet. Koska tilanne tuntuu toistuvan kerta toisensa jälkeen, olen etsinyt keinoja sen hillitsemiseen. Olenkin löytänyt muutaman “täsmäkeinon”, joiden avulla olen saanut mieleni rauhoittumaan edes jokseenkin. Ajattelin jakaa ne myös tänne blogin puolelle.

Kun epäonnistuminen pelottaa, kysyn itseltäni:

1. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? (Tähän vastaan usein, että “keskeyttäminen”.)

2. Mitä tapahtuu, jos pahin tapahtuu? (“Harmittaa, mutta uusia kisoja mahdollisuuksia tulee, kokemusta rikkaampana.”)

Yleensä jo näiden kysymysten jälkeen olo on parempi. Jos ei, jatkan uusilla skenaarioilla niin kauan, kunnes olen käynyt läpi kaikki “pahimmat pelot”. Yleensä ne eivät tunnu enää ollenkaan niin kamalilta sen jälkeen, kun niitä on pysähtynyt ajattelemaan. Dialogin voi käydä myös ääneen jonkun kanssa, jos se helpottaa.

Täsmäkysymysten lisäksi yleensä muistutan itselleni, että vaikka epäonnistuisin, olen ainakin yrittänyt. Myöhemmin epäonnistumista enemmän todennäköisesti harmittaisi se, ettei olisi edes yrittänyt.

Ja sitten ehkäpä kaikista tärkein keino ja toimivin keino:

Puhu itsellesi lempeästi, kuten ystävälle.

Helpommin sanottu kuin tehty. Pelon ja jännityksen kiemurrellessa vatsassa alkaa helposti syyttämään ja soimaamaan itseään omista tuntemuksistaan. Silloin mietin, miten juttelisin tilanteessa ystävälleni, ja puhun sitten niin itselleni.

“On ok, että pelottaa. Mutta olen rohkea, ja se menee varmasti hyvin!” 
“Teen parhaani, ja se riittää.”
“Vaikka tänään ei onnistuisikaan, ei haittaa. Olen kuitenkin yrittänyt.”
“Olen vahva ja pystyn tähän.”

Jatkan itselleni juttelemista usein myös kisan aikana ja joskus ihan lenkeilläkin. Kun alkaa tuntua pahalta, tsemppaan itseäni “hyvin menee, jaksaa jaksaa” ja erityisen toimivaksi olen todennut matran “ei tunnu missään”. Sitä hoen itselleni usein ja samalla kuvittelen juoksevani loivaa alamäkeä. En tiedä, mistä tämä on saanut alkunsa, mutta sen avulla vikat kilsat taittuvat vähän helpommin. Kuulostaa hassulta, mutta testaa!

Syksyn tavoite

Seuraava päätavoitteeni on puolimaraton Vantaan maratonilla lokakuussa. Tavoite tuntuu erityisen merkitykselliseltä siksi, että siellä juoksin viime vuoden lokakuussa elämäni ensimmäisen puolimaratonin (1:58:26). Jännittävää nähdä, miten kunto on vuodessa kehittynyt! Olen kesän aikana juossut kaksi puolimaratonia, HCR:n toukokuussa ja HHM:n kesäkuussa. Ajat parantuivat tuolloin vain joitakin sekunteja lokakuisesta, helteisen HHM:n juoksin aikaan 1:57:59. Heinäkuussa aloitetun etävalmennuksen ja kesän treenien voimalla tavoitteena olisikin nyt parantaa puolikkaan aikaa lokakuun viileydessä.

Viime viikon sairastelu on selätetty ja tällä viikolla olen päässyt takaisin treenien makuun. Ensimmäiset pari lenkkiä olivat odotetusti aika tahmeita, mutta lenkki lenkiltä parempia. Eilen kävin juoksemassa pisimmän pitkiksen hetkeen. Sadekuurojen, auringon pilkahdusten ja Harry Potter-äänikirjan rytmittämä rauhallinen pk-sykkeinen 20km meni kuin siivillä. Aikaa juoksukuplassa kului 2:10, mikä vaikuttaa ihan hyvältä Vantaata ajatellen.

Tänään olisi vuorossa vauhtikestävyyttä ja vesisadetta luvattu koko päiväksi. Eipä se mitään - lippis päähän niin ei sada kasvoille ja menoksi!

Rentouttavaa sunnuntaita!