Kun epäonnistuminen pelottaa

Kuulun niihin ihmisiin, ketkä tykkäävät asettaa itselleen tavoitteita. Siis ihan kaikenlaisia, arkisista ja maanläheisistä pienistä jutuista suurempiin ja vaikeammin saavutettaviin tulevaisuuden haaveisiin. Itselleni tavoite konkretisoi tilanteen, antaa sille ikään kuin suunnan - tuo sen lähemmäksi saavutettavuutta. Se tuo elämään myös järjestelmällisyyttä ja tehokkuutta: saatan esimerkiksi asettaa itselleni deadlineja kotitöihin tai haastaa itseni venyttelemään joka ilta vähintään 10 minuuttia. Arkisten tavoitteiden taustalla on usein ajatus jonkin hyödyllisen asian omaksumisesta tavaksi. Systeemini ei ole kuitenkaan aukoton, vaan olen kerran jos toisenkin löytänyt itseni stressaantumasta itse itselleni asettamasta tavoitteesta, joka on lähes aina osoittautunut ihan hölmöksi stressinaiheeksi. Onko sillä nyt niin väliä, että vaikka pyykit kuivuisivat telineessä päivän pidempään? Ovatpa ainakin kuivia sitten.

Tavoitteet ovat tällä hetkellä oleellinen osa juoksuharjoitteluani, ja omalla tavallaan myös jutun suola. Tavoitteet motivoivat ja puskevat eteenpäin kovempiin tuloksiin. Kääntöpuolelta löytyvät tietysti pettymykset, kun tavoitteeseen pääseminen ei jostain syystä onnistukaan - mutta tuntuisiko onnistuminen miltään, jos aina onnistuisi? Pettymykset kuuluvat asiaan, eikä mielestäni tavoitteita kannata pettymysten pelossa jättää asettamatta. Jos tavoite osoittautuu liian haastavaksi, asetetaan väliin vaikkapa pari välitavoitetta. Ja sekin on ihan ok, jos kaikkia tavoitteita ei aina saavuta. Oikeastaan luulen, että jos onnistuu saavuttamaan jokaikisen koskaan asetetun tavoitteen heti ensimmäisellä yrittämällä, on syytä pohtia, ovatko tavoitteet olleet liian helppoja. Liian helpot tavoitteet syövät jossain vaiheessa motivaatiota, kuten liian haastavatkin.

Twilight Run 2019 / Kuva: Kimmo Lindeman

Epäonnistuminen pelottaa. Monella saattaa olla epäonnistumisista ikäviä muistoja, jotka kaihertavat vielä vuosien jälkeenkin. Minulla ainakin. Epäonnistumisen pelko saattaa joskus olla niin vahva, että sen vuoksi jättää tekemättä jotakin. On niin paljon helpompaa jättää yrittämättä, kuin epäonnistua jossakin. Siten välttää sen kaiken ikävän, mitä epäonnistumisesta saattaisi seurata - harmin, surun, ahdistuksen, ehkä häpeän tai huonommuuden tunteen. Onnistuminen ja epäonnistuminen kulkevat kuitenkin käsikädessä, ja onnistuakseen on usein otettava riski myös epäonnistumisesta. Mitä enemmän haluaa onnistua, sitä enemmän myös epäonnistuminen pelottaa.

Tämä on asia, jonka kanssa olen itse kamppaillut paljon. Kamppailu voimistuu omalla kohdallani esimerkiksi aina ennen juoksutapahtumia, jolloin epäonnistumisen pelko on ottaa vallan ja syödä viimeisetkin itseluottamuksen rippeet. Koska tilanne tuntuu toistuvan kerta toisensa jälkeen, olen etsinyt keinoja sen hillitsemiseen. Olenkin löytänyt muutaman “täsmäkeinon”, joiden avulla olen saanut mieleni rauhoittumaan edes jokseenkin. Ajattelin jakaa ne myös tänne blogin puolelle.

Kun epäonnistuminen pelottaa, kysyn itseltäni:

1. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? (Tähän vastaan usein, että “keskeyttäminen”.)

2. Mitä tapahtuu, jos pahin tapahtuu? (“Harmittaa, mutta uusia kisoja mahdollisuuksia tulee, kokemusta rikkaampana.”)

Yleensä jo näiden kysymysten jälkeen olo on parempi. Jos ei, jatkan uusilla skenaarioilla niin kauan, kunnes olen käynyt läpi kaikki “pahimmat pelot”. Yleensä ne eivät tunnu enää ollenkaan niin kamalilta sen jälkeen, kun niitä on pysähtynyt ajattelemaan. Dialogin voi käydä myös ääneen jonkun kanssa, jos se helpottaa.

Täsmäkysymysten lisäksi yleensä muistutan itselleni, että vaikka epäonnistuisin, olen ainakin yrittänyt. Myöhemmin epäonnistumista enemmän todennäköisesti harmittaisi se, ettei olisi edes yrittänyt.

Ja sitten ehkäpä kaikista tärkein keino ja toimivin keino:

Puhu itsellesi lempeästi, kuten ystävälle.

Helpommin sanottu kuin tehty. Pelon ja jännityksen kiemurrellessa vatsassa alkaa helposti syyttämään ja soimaamaan itseään omista tuntemuksistaan. Silloin mietin, miten juttelisin tilanteessa ystävälleni, ja puhun sitten niin itselleni.

“On ok, että pelottaa. Mutta olen rohkea, ja se menee varmasti hyvin!” 
“Teen parhaani, ja se riittää.”
“Vaikka tänään ei onnistuisikaan, ei haittaa. Olen kuitenkin yrittänyt.”
“Olen vahva ja pystyn tähän.”

Jatkan itselleni juttelemista usein myös kisan aikana ja joskus ihan lenkeilläkin. Kun alkaa tuntua pahalta, tsemppaan itseäni “hyvin menee, jaksaa jaksaa” ja erityisen toimivaksi olen todennut matran “ei tunnu missään”. Sitä hoen itselleni usein ja samalla kuvittelen juoksevani loivaa alamäkeä. En tiedä, mistä tämä on saanut alkunsa, mutta sen avulla vikat kilsat taittuvat vähän helpommin. Kuulostaa hassulta, mutta testaa!

Syksyn tavoite

Seuraava päätavoitteeni on puolimaraton Vantaan maratonilla lokakuussa. Tavoite tuntuu erityisen merkitykselliseltä siksi, että siellä juoksin viime vuoden lokakuussa elämäni ensimmäisen puolimaratonin (1:58:26). Jännittävää nähdä, miten kunto on vuodessa kehittynyt! Olen kesän aikana juossut kaksi puolimaratonia, HCR:n toukokuussa ja HHM:n kesäkuussa. Ajat parantuivat tuolloin vain joitakin sekunteja lokakuisesta, helteisen HHM:n juoksin aikaan 1:57:59. Heinäkuussa aloitetun etävalmennuksen ja kesän treenien voimalla tavoitteena olisikin nyt parantaa puolikkaan aikaa lokakuun viileydessä.

Viime viikon sairastelu on selätetty ja tällä viikolla olen päässyt takaisin treenien makuun. Ensimmäiset pari lenkkiä olivat odotetusti aika tahmeita, mutta lenkki lenkiltä parempia. Eilen kävin juoksemassa pisimmän pitkiksen hetkeen. Sadekuurojen, auringon pilkahdusten ja Harry Potter-äänikirjan rytmittämä rauhallinen pk-sykkeinen 20km meni kuin siivillä. Aikaa juoksukuplassa kului 2:10, mikä vaikuttaa ihan hyvältä Vantaata ajatellen.

Tänään olisi vuorossa vauhtikestävyyttä ja vesisadetta luvattu koko päiväksi. Eipä se mitään - lippis päähän niin ei sada kasvoille ja menoksi!

Rentouttavaa sunnuntaita!