En oikeastaan oikein vieläkään ymmärrä, mitä lauantaina 3.10. 2020 tapahtui. Sitä, että mä oikeasti juoksin maratonin. Siis 42,195 metriä, omin jaloin! Ihan käsittämätöntä. Tuohon päivään kiteytyy todella paljon tunnetta: yhden unelman saavuttaminen, iloa, innostusta, jännitystä, hermoilua, helpotusta.. Kahden vuoden työn tulos.
Kisaviikko
Elin koko kisaviikon jonkinlaisessa maratonkuplassa. Juoksu ja kaikki siihen liittyvä on mielessä jatkuvasti, enkä iltaisin meinannut malttaa alkaa nukkumaan, kun mieleen ilmestyi mitä ihmeellisempiä maratonaiheisia kysymyksiä (joita piti tietysti googlata). Jännitys alkoi nostaa päätään jo hyvissä ajoin ennen kisaviikkoa. Lisäksi pelkäsin, että sairastuisin, joutuisin karanteeniin tai jokin muu este tulisi vielä viime hetkellä eteen. Aloin ylianalysoimaan jokaista kehoni tuntemusta - tuntuuko kurkku vähän karhealta? Entä pohje, eikö pohkeessa tunnukin kummalliselta? Jouduin tietoisesti rauhoittelemaan itseäni ja yritin ohjata ajatuksia aktiivisesti muualle. Se ei tosin ollut helppoa, sillä ajatukseni sinkosivat harhautusyrityksistäni huolimatta aina takaisin maratoniin.
Lisämausteen jännitykseen toi isovarpaaseeni kisaviikkoa edeltävällä viikolla ilmestynyt rakko, joka oli vielä alkuviikosta todella kipeä. En edes yleensä ikinä saa rakkoja! Edellisestä kerrasta oli reilusti yli vuosi, joten tämä oli huonoa tuuria. Jouduin rakon vuoksi lyhentämään maanantain kevyttä lenkkiä pari kilometriä, sillä rakko häiritsi juoksua ja pelkäsin pahentavani sitä. Lenkin jälkeen paketoin varpaan, googlasin kaiken rakonhoitoon liittyvän ja otin töihin rantasandaalit sisäkengiksi aiheuttaen hilpeyttä työkavereissa (sandaalit osoittautuivat itseasiassa niin kivoiksi toimistokengiksi, että tilasin maratonin jälkeen "oikeat" sisäsandaalit, haha).
Keskiviikko & torstai
Hiilihydraattitankkauksen aloitin keskiviikkona ja jatkoin torstaina. Maraton on sen verran pitkä matka, että tankkauksesta on suorituskykyä parantavaa tutkimusnäyttöä. Yleensä suositellaan, hiilareita tankataan noin 8-10g/painokilo parin päivän ajan, ja tankkauksen aikana noin 75% päivän energiansaannista voisi olla hiilihydraateista. Kisaa edeltävänä päivänä syödään yleensä jo normaalisti, ettei olo starttiviivalla olisi niin tukkoinen.
Olin miettinyt tarkkaan etukäteen, mitä söisin. Söin pääasiassa kaikkea sitä, mitä normaalistikin, mutta suurempia määriä. Proteiineja sekä rasvoja korvasin hiilaripitoisilla ruoilla (esim. aamupalalla vaihdoin pähkinät banaaniin jne). Tankkaus hoitui kaurahiutaleilla, smoothieilla, hedelmäsoseilla, riisillä, riisipuurolla, hillolla, kaurajogurtilla, taateleilla ja leivällä. Söin kyllä myös karkkia ja join jonkin verran urheilujuomaa. Pyrin muutenkin juomaan normaalia enemmän, sillä hiilarit sitovat nestettä ja maratonille lähtiessä nestetasapainon on syytä olla kunnossa.
En ollut koskaan ennen tehnyt varsinaista tankkausta, sillä puolimaratoneille en ollut tankannut muutamia ylimääräisiä välipaloja ja karkkia lukuunottamatta (en ollut laskenut hiilihydraatteja tms). Yllätyksenä tuli, miten paljon ruokaa tuohon hiilarimäärään mahtuu. Vatsa oli illalla ihan täynnä, ja söin, vaikkei ollut enää nälkäkään. Onneksi tankkaus kesti vain kaksi päivää, ja kroppa otti hiilarit vastaan hyvin, mutta olo oli kieltämättä vähän nesteinen perjantaina. Lisäksi minulla oli perjantaina jostakin syystä koko ajan kuuma. En tiedä, johtuiko se tankkauksesta (ja normaalia suuremmasta energian saannista suhteessa kulutukseen) vai jännityksestä.
Keskiviikkona treeniohjelmassani olisi ollut kisaan valmistava treeni, mutta jätin sen kokonaan väliin varpaassa edelleen komeilevan rakon vuoksi. Kun kysyin asiaa valmeltajaltani, ja hän oli sitä mieltä, että on parempi parannella varvasta. Treenin väliin jääminen harmitti ja pelkäsin sen vaikuttaan kisasuoritukseeni.
Perjantai
Perjantain, kisapäivän aaton, olin ottanut töistä vapaaksi. Se saattoi olla virhe, koska olin niin hermostunut ja jännittynyt, etten pystynyt keskittymään mihinkään. Kävin heti aamulla hakemassa kisanumeroni ja pikaisella kierroksella Olympiastadionin expossa. Expossa pisteillä tuote-esittelijät tiedustelivat, mille matkalle olin menossa. Tuntui ihan hullulta - ja samalla hienolta - vastata, että maratonille. Exposta mukaan tarttui kaikenlaista hammastahnanäytteistä kylmägeeliin, lippikseen ja jäätelöön.
Perjantaina iltapäivällä kävin juoksemassa kevyen 20 minuutin herättelevän "shake out"-lenkin. Sykkeet olivat normaalia korkeammalla, mikä selittyi jännityksellä. Pohdin, että miten ihmeessä selviän seuraavana päivänä lähtöviivalle, sillä olin jo nyt niin hermostunut. Pieni lenkki teki kuitenkin hyvää ja loppupäivän lepäilin. Lueskelin ja katsoin Disney-leffoja (kiitos vielä ihana Maris, joka mahdollisti sen! <3). Illalla mietin vaatteet (pitkähihainen juoksupaita ja trikooshortsit), geelit ja muut maratonille mukaan tarvitsemani valmiiksi, ettei lauantaina tarvitsisi panikoida enää niistä.
Lauantai - kisapäivä
Sain nukuttua jännityksestä huolimatta yllättävän hyvin. Yritin nukkua mahdollisimman pitkään, sillä startti oli vasta iltapäivällä, klo 14:40. Keitin aamupalaksi riisipuuroa ja yritin kuunnella samalla podcastia, mutten pystynyt keskittymään. Luin perheen ja ystävien lähettämiä tsemppiviestejä, ne oli ihania, kiitos vielä jokaiselle!
Lopulta jännitys yltyi siihen pisteeseen, että tärisin. Aloin panikoida. Yhtäkkiä tuntuikin siltä, että en ole yhtään valmis maratonille, enkä varmasti selviä edes maaliin. Aloin valmistella itseäni pettymykseen ja psyykkasin itseäni keskeyttämisen varalle. Myös suunnittelemani juoksutahti alkoi tuntui aivan liian reippaalta. Onneksi minun ei tarvinnut olla yksin ja Teemu sai puhuttua minulle vähän järkeä. Sillä hetkellä hän tuntui luottavan minuun sata kertaa enemmän kuin minä itse.
Ennen kisapaikalle Olympiastadionille lähtöä paketoin varpaani (rakko oli melkein parantunut) ja voitelin vaseliinilla kaikki kriittiset paikat. Varmistin varmaan kymmennen kertaa, että minulla kaikki tarvittava mukana. Puin kengät, avasin kotioven, astuin rappukäytävään. Palasin takaisin sisään ja vaihdoin kengät. Jep, paniikkiratkaisu.
Kisapaikalla olimme suunnilleen klo 14:10. Verryttelin ja venyttelin kevyesti. Jännitys alkoi pikkuhiljaa helpottamaan, sillä tiesin, että nyt ei enää mikään voisi estää minua starttaamasta. Kaikki valmistelu oli tehty. Enää piti vain juosta. Puin kasvomaskin kasvoilleni ja asetuin lähtökarsinaan. Tässä vaiheessa olin jo enemmän innoissani kuin jännittynyt!
Maraton
Pakko heti alkuun sanoa, että koronaan liittyvät turvatoimet oli järjestetty Helsinki City Running Day:ssa ja Helsinki City Marathonilla todella hyvin. Kaikilla juoksijoilla (ainakin kaikilla, ketkä näin) oli maskit startissa. Tänä vuonna ajanotto tapahtui ainoastaan nettoaikojen perusteella, eli kun lähtölaukaus kajahti, lähdin rauhassa liikkeelle ja napsautin kellon käytiin vasta ylittäessäni lähtöviivan.
1-10km
Ensimmäiset kilometrit menivät jonkinlaisessa tunnepöllyssä. Olin innostunut, onnellinen ja fiiliksissä! Mietin, että tässä sitä nyt juostaan, maratonia! Matkaa, josta olin haaveillut. Olin haljeta onnesta. Hymyilin ja fiilistelin tunnelmaa, kanssajuoksijoita, kannustajia, säätä.. Kaikkea! Sää oli muuten aivan täydellinen, +15 astetta ja pilvipoutaa. Paras mahdollinen juoksuun. Kelloa vilkaisin muutaman kerran, mutta päätin kellon sijaan juosta tällä kertaa fiiliksen mukaan.
Juttelin muutaman muun juoksijan kanssa. Yhden, joka juoksi myös ensimmäistä maratoniaan, toisen, jolla oli takana muutama maraton ja kolmannen, jolla oli takana jo 110 maratonia. Siis 110! Ihan mieletön saavutus. Ensimmäiset 10km menivät lähes huomaamatta, juoksu tuntui hyvältä ja kevyeltä.
10-21km
Oikeastaan puolimaratoniin saakka juoksu kulki todella kevyesti ja aika kului nopeasti. Juoksin melko tasaista vauhtia, noin 5:50min/km tahtia. Hiljensin reilusti ylämäkiin, sillä voimia oli parempi säästellä. Juomapisteillä kävelin, mutta muuten juoksin koko matkan. Olin tehnyt tarkan juomissuunnitelman: kaikilla muilla juomapisteillä (joita oli noin 3-4km välein) join urheilujuomaa, mutta 8km, 16km, 24km ja 33km kohdalla otin energiageelin veden kera. Olin varannut myös yhden varageelin 38km kohdalle, mutta en tarvinnut sitä.
Teemu oli pyörällä mukana kannustamassa. Hän pyöräili aina muutaman kilometrin edelleni, pysähtyi kannustamaan, ja teki saman uudelleen. Koko maratonin ajan! Myös ystäviä ja tuttuja oli kannustamassa reitin varrella, se oli ihan mahtavaa. Olen siitä ihan älyttömän onnellinen ja kiitollinen. Kiitos jokaiselle! <3 Tuttujen kasvojen näkeminen tsemppasi todella paljon.
21-38km
Vielä 28km kohdalla juoksu tuntui kevyeltä. Ihmettelin sitä hieman, mutta en uskaltanut kiristää tahtia - vielä oli matkaa jäljellä. 28km oli pisin ennen maratonia juoksemani matka, joten kaikki sen jälkeen oli uutta. Olin lukenut kaikenlaisia kauhutarinoita ja kuullut sanottavan, että maraton alkaa oikeasti vasta 30km kohdalta. Aloin jännittämään tätä kuuluisaa 30km rajapyykkiä ja "maratonin seinää".
Kilometrit etenivät, ja tässä vaiheessa juoksin aika pitkään erään miesporukan takana. Näin 30km kyltin. Ohitin sen. Ei seinää - ei vielä - mutta tunsin, että jalkani alkoivat väsyä. Hidastettuani 33km juomapisteellä huomasin, että uudelleen vauhtiin pääseminen vaati enemmän töitä. Tämän jälkeen alkoivat myös reitin mäkisin osuus. Luulen, että 32-34km olivat ehkä minulle maratonin vaikeimmat: ylämäkeä, jaloissa alkoi jo painaa, mutta matkaa oli vielä jäljellä. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut oloa, etten ollenkaan jaksaisi, tai että täytyisi kävellä. Myöskään vauhtia ei tarvinnut hidastaa, olo oli kaikin puolin siedettävä. Kun mäkisin osuus oli selätetty, juoksu alkoi rullaamaan taas paremmin.
Jossakin 34km kohdalla Teemu jäi lähelleni pyöräilemään ja pysyi siinä lähes loppuun saakka. Kyseli aina tasaisin väliajoin, että joko lähdetään kiristämään tahtia. Sanoin, että 38km kohdalla voin alkaa kiristämään, aiemmin en uskaltanut. Edelleen pelkäsin seinää tai että jalkani leikkaisivat täysin kiinni (vaikkei sellaisia oireita vielä ollutkaan). Ajattelin, että mielummin juoksen tätä vauhtia loppuun asti, kun että joutuisin kävelemään. Kilometrit 36-38km menivät tahtia 5:47, 5:55 ja 5:57.
38-42,2km
38km. Aloin tajuta, että hitto, mä taidan oikeasti selvitä maaliin! Etureidet alkoivat olla tulessa, jokainen ihan loivakin ylämäki tuntui reisissä jyrkältä nousulta. 38km kohdalla olleen juomapisteen jälkeen oli vaikea kiihdyttää vauhti takaisin. Todella outo tunne, kun hengitys kulki, mutta jalat olivat ihan jäykät. Lyhyemmillä matkoilla kisan lopussa tilanne on ollut yleensä toisin päin: syke on ollut tapissa ja hengitys raskasta, mutta jalat ovat jaksaneet. Nyt tilanne oli päinvastainen: keuhkot jaksoivat, mutta jalat olivat väsyneet.
Tahdon voimalla jalat kuitenkin liikkuivat. Voitte viedä mut tämän tekstin julkaisemisen jälkeen valkotakkisten hoiviin, mutta jollakin kummallisella tavalla nautin siitä jaloissa olevasta raskaasta ja väsyneestä tunteesta - tiesin, että se oli maratonin hinta. Tiesin ja odotin kivun tulevan. Olin aiheuttanut sen itse, jokaisella askeleellani tähän asti. Askeleella, jotka olin päättänyt tehdä, koska halusin juosta tämän matkan.
Noin 40km kohdalla Nordenskiöldin kadun ylittävällä sillalla näin Olympiastadionin. Minua alkoi itkettää. Mikään ei enää estäisi pääsyäni maaliin, tämän matkan voisin vaikka kontata loppuun. Hymyilin jokaiselle näkemälleni ihmiselle. Teemu pyöräili edelleen lähelläni ja tsemppasi - nyt oli aika kiristää tahtia. Ja mä kiristin. Ohitin muutaman selän. 41km. Ohitin kasvitieteellisen puutarhan, käännyin Mäntymäen tielle ja siitä Paavo Nurmen kadulle. Ihmisiä seisoi kannustamassa. Hymyilin heille. Hymyilin ja juoksin. Käännyin Olympiastadionille, loppusuora juostiin radalla. Ihmisiä istui katsomossa, stadionin valot paistoivat kirkkaana. Olo oli kuin urheilijalla! Päätin ottaa loppukirin (joka tuntui siinä vaiheessa kovalta vauhdilta, mutta kellon datan mukaan tahti oli reilusti päälle 4 min/km :D), ohitin kaksi kanssajuoksijaa ja juoksin hymyillen maaliin. Kello pysähtyi aikaan 4:10:16. Viimeiset kaksi kilometriä olivat maratonin nopeimmat: 5:35 ja 5:26.
Maaliin tulon jälkeen
Uskomaton tunne. Niin uskomaton. Itketti ja nauratti yhtä aikaa. Sain mitalin, keräsin maalihuollosta eväitä ja kävelin ulos stadionilta (koronan vuoksi alueelle ei voinut jäädä). Purskahdin itkuun. Näin Teemun ja itku vain yltyi. Itkin onnesta, helpotuksesta, itsensä voittamisesta ja unelman saavuttamisesta. Olen nyt maratoonari.
Teemu otti minusta muutaman kuvan. Join palautusjuoman ja kävelimme kotiin. Tai mun kävely muistutti ehkä enemmän taapertamista kuin kävelyä. Kävin ylikierroksilla, olin niin onnellinen. Niin uskomaton tunne ja kokemus. Kotiin päästyämme minulla oli hetken vähän huono olo, mutta se meni nopeasti ohi, kun pakotin itseni syömään maalihuollosta saamani välipalapatukan ja sipsejä. Huomasin, etten ollut saanut yhtäkään uutta hiertymää tai rakkoa - olemassa oleva rakko oli kyllä tuplannut kokonsa. Etureidet olivat niin kipeät, että istuessa piti ottaa käsillä tukea, mutta muuten voin hyvin.
Koko ilta oli euforiaa. Ja oikeastaan vielä seuraavakin päivä. Tai viikko. Nyt maratonista on aikaa viikko, ja olen edelleen tosi onnellinen. Haluan ehdottomasti juosta maratonin vielä joskus uudelleen. Jotain jäi tietysti myös hampaankoloon - olin loppuun asti niin hyvävointinen, että vauhtini oli todennäköisesti liian rauhallinen, ja olisin siis voinut juosta kovempaa. Toisaalta olen kuitenkin tyytyväinen, että ensimmäisestä maratonista jäi näin hyvä kokemus. Ehdin vielä joskus raastaa itseäni reippaammalla tahdilla!
Helsinki City Marathon oli tapahtumana todella hyvin järjestetty ja maali Olympiastadionilla oli upea. Turvajärjestelyt koronan osalta oli huomioitu esimerkillisesti, reitti oli kaunis ja maalihuolto kattava. Tunnelmaa riitti! Voisin siis ehdottomasti suositella Helsinki Running Day:ta ja Helsinki City Marathonia juoksutapahtumana. Itse ehdin jo ilmoittautua mukaan jälleen ensi vuonna, mutta tällä kertaa puolimaratonille.
Voisin jatkaa tästä aiheesta kirjoittamista vaikka miten pitkään, mutta nyt päätän tämän tarinan tähän.
Ihanaa sunnuntaita!
