Ensimmäinen maraton - kisaraportti

Alkuun varoitus: tämä postaus on pitkä. Siis tosi pitkä. Kokemus oli niin ikimuistoinen, että halusin kirjoittaa auki myös pienet yksityiskohdat.

En oikeastaan oikein vieläkään ymmärrä, mitä lauantaina 3.10. 2020 tapahtui. Sitä, että mä oikeasti juoksin maratonin. Siis 42,195 metriä, omin jaloin! Ihan käsittämätöntä. Tuohon päivään kiteytyy todella paljon tunnetta: yhden unelman saavuttaminen, iloa, innostusta, jännitystä, hermoilua, helpotusta.. Kahden vuoden työn tulos. 

Kisaviikko

Elin koko kisaviikon jonkinlaisessa maratonkuplassa. Juoksu ja kaikki siihen liittyvä on mielessä jatkuvasti, enkä iltaisin meinannut malttaa alkaa nukkumaan, kun mieleen ilmestyi mitä ihmeellisempiä maratonaiheisia kysymyksiä (joita piti tietysti googlata). Jännitys alkoi nostaa päätään jo hyvissä ajoin ennen kisaviikkoa. Lisäksi pelkäsin, että sairastuisin, joutuisin karanteeniin tai jokin muu este tulisi vielä viime hetkellä eteen. Aloin ylianalysoimaan jokaista kehoni tuntemusta - tuntuuko kurkku vähän karhealta? Entä pohje, eikö pohkeessa tunnukin kummalliselta? Jouduin tietoisesti rauhoittelemaan itseäni ja yritin ohjata ajatuksia aktiivisesti muualle. Se ei tosin ollut helppoa, sillä ajatukseni sinkosivat harhautusyrityksistäni huolimatta aina takaisin maratoniin. 

Lisämausteen jännitykseen toi isovarpaaseeni kisaviikkoa edeltävällä viikolla ilmestynyt rakko, joka oli vielä alkuviikosta todella kipeä. En edes yleensä ikinä saa rakkoja! Edellisestä kerrasta oli reilusti yli vuosi, joten tämä oli huonoa tuuria. Jouduin rakon vuoksi lyhentämään maanantain kevyttä lenkkiä pari kilometriä, sillä rakko häiritsi juoksua ja pelkäsin pahentavani sitä. Lenkin jälkeen paketoin varpaan, googlasin kaiken rakonhoitoon liittyvän ja otin töihin rantasandaalit sisäkengiksi aiheuttaen hilpeyttä työkavereissa (sandaalit osoittautuivat itseasiassa niin kivoiksi toimistokengiksi, että tilasin maratonin jälkeen "oikeat" sisäsandaalit, haha).

Keskiviikko & torstai

Hiilihydraattitankkauksen aloitin keskiviikkona ja jatkoin torstaina. Maraton on sen verran pitkä matka, että tankkauksesta on suorituskykyä parantavaa tutkimusnäyttöä. Yleensä suositellaan, hiilareita tankataan noin 8-10g/painokilo parin päivän ajan, ja tankkauksen aikana noin 75% päivän energiansaannista voisi olla hiilihydraateista. Kisaa edeltävänä päivänä syödään yleensä jo normaalisti, ettei olo starttiviivalla olisi niin tukkoinen. 

Olin miettinyt tarkkaan etukäteen, mitä söisin. Söin pääasiassa kaikkea sitä, mitä normaalistikin, mutta suurempia määriä. Proteiineja sekä rasvoja korvasin hiilaripitoisilla ruoilla (esim. aamupalalla vaihdoin pähkinät banaaniin jne). Tankkaus hoitui kaurahiutaleilla, smoothieilla, hedelmäsoseilla, riisillä, riisipuurolla, hillolla, kaurajogurtilla, taateleilla ja leivällä. Söin kyllä myös karkkia ja join jonkin verran urheilujuomaa. Pyrin muutenkin juomaan normaalia enemmän, sillä hiilarit sitovat nestettä ja maratonille lähtiessä nestetasapainon on syytä olla kunnossa.

En ollut koskaan ennen tehnyt varsinaista tankkausta, sillä puolimaratoneille en ollut tankannut muutamia ylimääräisiä välipaloja ja karkkia lukuunottamatta (en ollut laskenut hiilihydraatteja tms). Yllätyksenä tuli, miten paljon ruokaa tuohon hiilarimäärään mahtuu. Vatsa oli illalla ihan täynnä, ja söin, vaikkei ollut enää nälkäkään. Onneksi tankkaus kesti vain kaksi päivää, ja kroppa otti hiilarit vastaan hyvin, mutta olo oli kieltämättä vähän nesteinen perjantaina. Lisäksi minulla oli perjantaina jostakin syystä koko ajan kuuma. En tiedä, johtuiko se tankkauksesta (ja normaalia suuremmasta energian saannista suhteessa kulutukseen) vai jännityksestä.

Keskiviikkona treeniohjelmassani olisi ollut kisaan valmistava treeni, mutta jätin sen kokonaan väliin varpaassa edelleen komeilevan rakon vuoksi. Kun kysyin asiaa valmeltajaltani, ja hän oli sitä mieltä, että on parempi parannella varvasta. Treenin väliin jääminen harmitti ja pelkäsin sen vaikuttaan kisasuoritukseeni.

Perjantai

Perjantain, kisapäivän aaton, olin ottanut töistä vapaaksi. Se saattoi olla virhe, koska olin niin hermostunut ja jännittynyt, etten pystynyt keskittymään mihinkään. Kävin heti aamulla hakemassa kisanumeroni ja pikaisella kierroksella Olympiastadionin expossa. Expossa pisteillä tuote-esittelijät tiedustelivat, mille matkalle olin menossa. Tuntui ihan hullulta - ja samalla hienolta - vastata, että maratonille. Exposta mukaan tarttui kaikenlaista hammastahnanäytteistä kylmägeeliin, lippikseen ja jäätelöön. 

Perjantaina iltapäivällä kävin juoksemassa kevyen 20 minuutin herättelevän "shake out"-lenkin. Sykkeet olivat normaalia korkeammalla, mikä selittyi jännityksellä. Pohdin, että miten ihmeessä selviän seuraavana päivänä lähtöviivalle, sillä olin jo nyt niin hermostunut. Pieni lenkki teki kuitenkin hyvää ja loppupäivän lepäilin. Lueskelin ja katsoin Disney-leffoja (kiitos vielä ihana Maris, joka mahdollisti sen! <3). Illalla mietin vaatteet (pitkähihainen juoksupaita ja trikooshortsit), geelit ja muut maratonille mukaan tarvitsemani valmiiksi, ettei lauantaina tarvitsisi panikoida enää niistä. 

Lauantai - kisapäivä

Sain nukuttua jännityksestä huolimatta yllättävän hyvin. Yritin nukkua mahdollisimman pitkään, sillä startti oli vasta iltapäivällä, klo 14:40. Keitin aamupalaksi riisipuuroa ja yritin kuunnella samalla podcastia, mutten pystynyt keskittymään. Luin perheen ja ystävien lähettämiä tsemppiviestejä, ne oli ihania, kiitos vielä jokaiselle! 

Lopulta jännitys yltyi siihen pisteeseen, että tärisin. Aloin panikoida. Yhtäkkiä tuntuikin siltä, että en ole yhtään valmis maratonille, enkä varmasti selviä edes maaliin. Aloin valmistella itseäni pettymykseen ja psyykkasin itseäni keskeyttämisen varalle. Myös suunnittelemani juoksutahti alkoi tuntui aivan liian reippaalta. Onneksi minun ei tarvinnut olla yksin ja Teemu sai puhuttua minulle vähän järkeä. Sillä hetkellä hän tuntui luottavan minuun sata kertaa enemmän kuin minä itse.

Ennen kisapaikalle Olympiastadionille lähtöä paketoin varpaani (rakko oli melkein parantunut) ja voitelin vaseliinilla kaikki kriittiset paikat. Varmistin varmaan kymmennen kertaa, että minulla kaikki tarvittava mukana. Puin kengät, avasin kotioven, astuin rappukäytävään. Palasin takaisin sisään ja vaihdoin kengät. Jep, paniikkiratkaisu. 

Kisapaikalla olimme suunnilleen klo 14:10. Verryttelin ja venyttelin kevyesti. Jännitys alkoi pikkuhiljaa helpottamaan, sillä tiesin, että nyt ei enää mikään voisi estää minua starttaamasta. Kaikki valmistelu oli tehty. Enää piti vain juosta. Puin kasvomaskin kasvoilleni ja asetuin lähtökarsinaan. Tässä vaiheessa olin jo enemmän innoissani kuin jännittynyt!

Maraton

Pakko heti alkuun sanoa, että koronaan liittyvät turvatoimet oli järjestetty Helsinki City Running Day:ssa ja Helsinki City Marathonilla todella hyvin. Kaikilla juoksijoilla (ainakin kaikilla, ketkä näin) oli maskit startissa. Tänä vuonna ajanotto tapahtui ainoastaan nettoaikojen perusteella, eli kun lähtölaukaus kajahti, lähdin rauhassa liikkeelle ja napsautin kellon käytiin vasta ylittäessäni lähtöviivan.

1-10km

Ensimmäiset kilometrit menivät jonkinlaisessa tunnepöllyssä. Olin innostunut, onnellinen ja fiiliksissä! Mietin, että tässä sitä nyt juostaan, maratonia! Matkaa, josta olin haaveillut. Olin haljeta onnesta. Hymyilin ja fiilistelin tunnelmaa, kanssajuoksijoita, kannustajia, säätä.. Kaikkea! Sää oli muuten aivan täydellinen, +15 astetta ja pilvipoutaa. Paras mahdollinen juoksuun. Kelloa vilkaisin muutaman kerran, mutta päätin kellon sijaan juosta tällä kertaa fiiliksen mukaan.

Juttelin muutaman muun juoksijan kanssa. Yhden, joka juoksi myös ensimmäistä maratoniaan, toisen, jolla oli takana muutama maraton ja kolmannen, jolla oli takana jo 110 maratonia. Siis 110! Ihan mieletön saavutus. Ensimmäiset 10km menivät lähes huomaamatta, juoksu tuntui hyvältä ja kevyeltä.

10-21km

Oikeastaan puolimaratoniin saakka juoksu kulki todella kevyesti ja aika kului nopeasti. Juoksin melko tasaista vauhtia, noin 5:50min/km tahtia. Hiljensin reilusti ylämäkiin, sillä voimia oli parempi säästellä. Juomapisteillä kävelin, mutta muuten juoksin koko matkan. Olin tehnyt tarkan juomissuunnitelman: kaikilla muilla juomapisteillä (joita oli noin 3-4km välein) join urheilujuomaa, mutta 8km, 16km, 24km ja 33km kohdalla otin energiageelin veden kera. Olin varannut myös yhden varageelin 38km kohdalle, mutta en tarvinnut sitä.

Teemu oli pyörällä mukana kannustamassa. Hän pyöräili aina muutaman kilometrin edelleni, pysähtyi kannustamaan, ja teki saman uudelleen. Koko maratonin ajan! Myös ystäviä ja tuttuja oli kannustamassa reitin varrella, se oli ihan mahtavaa. Olen siitä ihan älyttömän onnellinen ja kiitollinen. Kiitos jokaiselle! <3 Tuttujen kasvojen näkeminen tsemppasi todella paljon.

21-38km

Vielä 28km kohdalla juoksu tuntui kevyeltä. Ihmettelin sitä hieman, mutta en uskaltanut kiristää tahtia - vielä oli matkaa jäljellä. 28km oli pisin ennen maratonia juoksemani matka, joten kaikki sen jälkeen oli uutta. Olin lukenut kaikenlaisia kauhutarinoita ja kuullut sanottavan, että maraton alkaa oikeasti vasta 30km kohdalta. Aloin jännittämään tätä kuuluisaa 30km rajapyykkiä ja "maratonin seinää".

Kilometrit etenivät, ja tässä vaiheessa juoksin aika pitkään erään miesporukan takana. Näin 30km kyltin. Ohitin sen. Ei seinää - ei vielä - mutta tunsin, että jalkani alkoivat väsyä. Hidastettuani 33km juomapisteellä huomasin, että uudelleen vauhtiin pääseminen vaati enemmän töitä. Tämän jälkeen alkoivat myös reitin mäkisin osuus. Luulen, että 32-34km olivat ehkä minulle maratonin vaikeimmat: ylämäkeä, jaloissa alkoi jo painaa, mutta matkaa oli vielä jäljellä. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut oloa, etten ollenkaan jaksaisi, tai että täytyisi kävellä. Myöskään vauhtia ei tarvinnut hidastaa, olo oli kaikin puolin siedettävä. Kun mäkisin osuus oli selätetty, juoksu alkoi rullaamaan taas paremmin.

Jossakin 34km kohdalla Teemu jäi lähelleni pyöräilemään ja pysyi siinä lähes loppuun saakka. Kyseli aina tasaisin väliajoin, että joko lähdetään kiristämään tahtia. Sanoin, että 38km kohdalla voin alkaa kiristämään, aiemmin en uskaltanut. Edelleen pelkäsin seinää tai että jalkani leikkaisivat täysin kiinni (vaikkei sellaisia oireita vielä ollutkaan). Ajattelin, että mielummin juoksen tätä vauhtia loppuun asti, kun että joutuisin kävelemään. Kilometrit 36-38km menivät tahtia 5:47, 5:55 ja 5:57.

38-42,2km

38km. Aloin tajuta, että hitto, mä taidan oikeasti selvitä maaliin! Etureidet alkoivat olla tulessa, jokainen ihan loivakin ylämäki tuntui reisissä jyrkältä nousulta. 38km kohdalla olleen juomapisteen jälkeen oli vaikea kiihdyttää vauhti takaisin. Todella outo tunne, kun hengitys kulki, mutta jalat olivat ihan jäykät. Lyhyemmillä matkoilla kisan lopussa tilanne on ollut yleensä toisin päin: syke on ollut tapissa ja hengitys raskasta, mutta jalat ovat jaksaneet. Nyt tilanne oli päinvastainen: keuhkot jaksoivat, mutta jalat olivat väsyneet.

Tahdon voimalla jalat kuitenkin liikkuivat. Voitte viedä mut tämän tekstin julkaisemisen jälkeen valkotakkisten hoiviin, mutta jollakin kummallisella tavalla nautin siitä jaloissa olevasta raskaasta ja väsyneestä tunteesta - tiesin, että se oli maratonin hinta. Tiesin ja odotin kivun tulevan. Olin aiheuttanut sen itse, jokaisella askeleellani tähän asti. Askeleella, jotka olin päättänyt tehdä, koska halusin juosta tämän matkan. 

Noin 40km kohdalla Nordenskiöldin kadun ylittävällä sillalla näin Olympiastadionin. Minua alkoi itkettää. Mikään ei enää estäisi pääsyäni maaliin, tämän matkan voisin vaikka kontata loppuun. Hymyilin jokaiselle näkemälleni ihmiselle. Teemu pyöräili edelleen lähelläni ja tsemppasi - nyt oli aika kiristää tahtia. Ja mä kiristin. Ohitin muutaman selän. 41km. Ohitin kasvitieteellisen puutarhan, käännyin Mäntymäen tielle ja siitä Paavo Nurmen kadulle. Ihmisiä seisoi kannustamassa. Hymyilin heille. Hymyilin ja juoksin. Käännyin Olympiastadionille, loppusuora juostiin radalla. Ihmisiä istui katsomossa, stadionin valot paistoivat kirkkaana. Olo oli kuin urheilijalla! Päätin ottaa loppukirin (joka tuntui siinä vaiheessa kovalta vauhdilta, mutta kellon datan mukaan tahti oli reilusti päälle 4 min/km :D), ohitin kaksi kanssajuoksijaa ja juoksin hymyillen maaliin. Kello pysähtyi aikaan 4:10:16. Viimeiset kaksi kilometriä olivat maratonin nopeimmat: 5:35 ja 5:26.

Maaliin tulon jälkeen

Uskomaton tunne. Niin uskomaton. Itketti ja nauratti yhtä aikaa. Sain mitalin, keräsin maalihuollosta eväitä ja kävelin ulos stadionilta (koronan vuoksi alueelle ei voinut jäädä). Purskahdin itkuun. Näin Teemun ja itku vain yltyi. Itkin onnesta, helpotuksesta, itsensä voittamisesta ja unelman saavuttamisesta. Olen nyt maratoonari. 

Teemu otti minusta muutaman kuvan. Join palautusjuoman ja kävelimme kotiin. Tai mun kävely muistutti ehkä enemmän taapertamista kuin kävelyä. Kävin ylikierroksilla, olin niin onnellinen. Niin uskomaton tunne ja kokemus. Kotiin päästyämme minulla oli hetken vähän huono olo, mutta se meni nopeasti ohi, kun pakotin itseni syömään maalihuollosta saamani välipalapatukan ja sipsejä. Huomasin, etten ollut saanut yhtäkään uutta hiertymää tai rakkoa - olemassa oleva rakko oli kyllä tuplannut kokonsa. Etureidet olivat niin kipeät, että istuessa piti ottaa käsillä tukea, mutta muuten voin hyvin.

Koko ilta oli euforiaa. Ja oikeastaan vielä seuraavakin päivä. Tai viikko. Nyt maratonista on aikaa viikko, ja olen edelleen tosi onnellinen. Haluan ehdottomasti juosta maratonin vielä joskus uudelleen. Jotain jäi tietysti myös hampaankoloon - olin loppuun asti niin hyvävointinen, että vauhtini oli todennäköisesti liian rauhallinen, ja olisin siis voinut juosta kovempaa. Toisaalta olen kuitenkin tyytyväinen, että ensimmäisestä maratonista jäi näin hyvä kokemus. Ehdin vielä joskus raastaa itseäni reippaammalla tahdilla!

Helsinki City Marathon oli tapahtumana todella hyvin järjestetty ja maali Olympiastadionilla oli upea. Turvajärjestelyt koronan osalta oli huomioitu esimerkillisesti, reitti oli kaunis ja maalihuolto kattava. Tunnelmaa riitti! Voisin siis ehdottomasti suositella Helsinki Running Day:ta ja Helsinki City Marathonia juoksutapahtumana. Itse ehdin jo ilmoittautua mukaan jälleen ensi vuonna, mutta tällä kertaa puolimaratonille.

Voisin jatkaa tästä aiheesta kirjoittamista vaikka miten pitkään, mutta nyt päätän tämän tarinan tähän.

Ihanaa sunnuntaita!

Vantaan maraton 2019 - kisaraportti

Tänään on juhlapäivä, mun ensimmäisen puolimaratonin 1-vuotispäivä nimittäin! Ensimmäisen puolimaratonini juoksin Vantaan maratonilla 2018 - ja pitihän sama tapahtuma päästä kokemaan uudestaan. Eilinen juoksu oli yksi onnistuneimmista juoksuistani hetkeen, ja olen edelleen jonkinlaisessa endorfiinipöllyssä. Ja mikä olisikaan parempi tapa lietsoa endorfiineja kuin kerrata kisan kulku vielä kerran? Niinpä. Tässä siis kisaraportti Vantaan maratonilta 2019!

Kisaviikko ja valmistautuminen

Valmistautuminen Vantaalle sujui hyvin lukuunottamatta elo-syyskuun vaihteen sairastelua, jonka vuoksi treenit jäivät pois kokonaan puoleksitoista viikoksi. Taudin hellitettyä treenit lähtivät kuitenkin onneksi kulkemaan melko nopeasti. Viikko ennen kisaa sain tosin antibioottikuurin, jonka pelkäsin vaikuttavan juoksuun, vaikka lääkäriltä luvan kisaamiseen sainkin.

Kisaviikolla juoksin keskiviikkona yhden reippaamman lenkin (5km vk-sykkeillä + alku- ja loppuverkat) ja torstaina kevyen 6km herättelylenkin. Varsinaista tankkaamista en tälläkertaa suorittanut, mutta kiinnitin tavallista enemmän huomiota hiilareiden riittävään määrään. Vatsani ei tykkää antibiooteista, joten yritin koko viikon syödä mahdollisimman vatsaystävällisesti – suurin pelkoni kisaa ajatellen oli vatsaongelmat.

Unen määrässä mitattuna tämä viikko oli varmaankin paras kisaviikkoni tähänastisista. Olen hiljattain kuunnellut Matthew Walkerin kirjaa Miksi nukumme – Unen voima (vahva suositus muuten sille, mielenkiintoista asiaa) ja siitä inspiroituneena olen muutaman viikon yrittänyt mennä aikaisemmin nukkumaan. Se onkin ollut mitä parhain päätös - unimääräni ovat nouseet suunnilleen 6-7 tunnista 7-9 tuntiin yössä. Positiivinen muutos olossa on ollut suurempi kuin osasin odottaa. Uni on ollut itselläni liian usein prioriteettilistan häntäpäässä (ei kannattaisi), mutta jatkossa aion pyrkiä kiinnittämään asiaan enemmän huomiota ja satsaamaan uneen.

Kisapäivä

Aamulla heräsin ennen herätyskelloa klo 8 jälkeen. Yleensä kisaa edeltävän yön olen nukkunut jännityksestä johtuen huonosti, mutta tällä kertaa tunsin oloni levänneeksi. Puolimaratonin lähtö oli vasta iltapäivällä, joten aikaa valmistautumiseen jäi reilusti. Söin rauhassa aamupalan, jännitin Eliud Kipchogen yritystä rikkoa kahden tunnin haamuraja maratonilla, luin hesaria ja pakkasin kamat. Pakkaaminen olikin yllättävän vaikeaa, sillä en oikein osannut päättää, mitä pukisin päälleni. Sää oli mitä parhain juoksemiseen, suunnilleen +10 astetta ja pientä tihkusadetta - mutta en ollut koskaan kisannut niin viileässä, enkä osannut arvioida, minkä verran vaatetta olisi sopivasti. Siitä johtuen pakkasinkin mukaani variaation erilaisia asuja ja päätin tehdä lopullisen asupäätöksen vasta paikan päällä. Klo 11 jälkeen lähdimme ”huoltohenkilöni” kanssa junalla kohti Vantaata.

Saavuimme kisa-alueelle vähän klo 12 jälkeen. Olin varannut tarkoituksella reilusti aikaa, ettei vain tulisi kiire.. No, näin paljoa aikaa ei olisi kyllä tarvinnut varata. Juoksunumeron nouto itsepalveluna narulta tapahtui noin minuutissa, jonka jälkeen kiersimme hallin expo-kojut. Järjestelyt oli hoidettu todella hyvin ja kaikki sujui niin nopeasti ja vaivatta, että odotteluaikaa jäi reilusti. Huilailin ja söin vielä viimeisen välipalabanaanin. Aika kului kuitenkin yllättävän nopeasti fiilistellessä tunnelmaa, ja pian olikin jo aika lähteä verryttelemään.

Puolimaraton 

Jännitykseltä ei tälläkään kertaa vältytty ja maaliviivalla lähtöä odotellessani olin jälleen niin hermostuksissani, etten löytänyt jäniksiä, joiden perään minun oli tarkoitus lyöttäytyä. Olin aiemmin asettanut aikatavoitteekseni 1:50 (vauhti 5:12min/km) alituksen, mutta antibioottikuurista johtuen olin alkanut epäröidä. Edellinen ennätykseni oli helteiseltä kesäkuun HHM:ltä, 1:57:59.

Lähtölaukaus pamahti ja juoksijamassa lähti liikkeelle. Ensimmäiset kilometrit olivat aika ruuhkaisia, mutta spottasin juoksututtuni parinkymmenen metrin päässä edessäni. Päätin juosta hänet kiinni. Myös 1:50 jänikset löytyivät – he johdattivat juoksijaryhmää noin 50 metriä edessämme. Meillä oli juoksukaverini kanssa sama tavoite, joten jäin hänen rinnalleen juoksemaan – pidimme jäniksiä kuitenkin kokoajan silmällä. Ensimmäisten kilometrien vauhti oli vähän tavoitevauhtia reippaampi, noin 5:00min/km.

Suunnilleen 3km kohdalla aloin ensimmäisen kerran tuskailemaan vauhtia – se tuntui vähän liian kovalta. Askel oli jäykkä ja sykekin huiteli jo vk-alueen ylärajalla (en katsonut, mutta tunsin sen – asia myös vahvistui jälkikäteen kellon dataa tutkiessani). Mietin, että jos olo on jo tässä vaiheessa tällainen, miten ikinä jaksaisin maaliin saakka? Pohdin vauhdin hidastamista. Hidastamisen sijaan päätin kuitenkin sinnitellä vielä hetken, keskittyen hengitykseen ja tekniikkaan. Jos olo ei helpottuisi, hidastaminen olisi välttämätöntä.

Suunnilleen 6km kohdalla totesimme yhdessä juoksukaverini kanssa, että jänikset pitäisi ottaa kiinni. Kiristelimme vauhtia pikkuhiljaa ja pian kolmen jäniksen vetämä juoksijaryhmä oli saavutettu. Tunsin, kuinka askel alkoi pikkuhiljaa rullaamaan paremmin. Sain jostakin uutta energiaa ja juoksu alkoi kulkea. 10km jälkeen aloin uskoa, että 1:50 alittuminen voisi oikeasti onnistua. Pysyin tiiviisti kiinni jänisten selissä - ryhmästä sai tuulisessa säässä vetoapua ja voimaa muutenkin.

15km kohdalla heräsin ajatukseen, että miten on edes mahdollista, että olo on vieläkin näin hyvä. Juoksu kulki kevyesti ja askel rullasi. Pelkäämiäni vatsavaivojakaan ei ollut ilmaantunut ollenkaan. Iloitsin ajatuksesta - olin ennätysvauhdissani! Sain ajatuksesta energiaa, vaikka samalla se vähän myös kauhistutti. Join urheilujuomaa jokaisella juomapisteellä lukuunottamatta ensimmäistä, glukoosipastilleja nappasin suuhuni vartin välein ensimmäisen tunnin jälkeen. Pastillien ottaminen oli ollut tarkoitus aloittaa aikasemmin, mutta olin onnistunut unohtamaan ne tyystin. Toinen unohtamani asia oli tuplasolmut lenkkareihin.. Onneksi nauhat eivät auenneet.

17km on yleensä ollut kohdallani rajapyykki, jonka jälkeen on alkanut se todellinen taistelu. Odotin tätä tuttua kärsimysrajaa saapuvaksi. 17km kyltti ohittui. Sitten seuraava, 18km. Mitä tämä on? Toki olo siinä kohtaa oli epämukava, mutta aiemmilta puolimaratoneilta tuttua lähes sietämätöntä epämukavuutta ja kipua ei vielä ollut . 18km kohdalla jänikset (jotka olivat aivan mahtavia!) totesivat, että neiti valkoisessa lippiksessä näyttää vielä sen verran virkeältä, että lähtee nyt kiristämään tahtia - ja näin tein. Seurakseni ryhmästä sain 14-vuotiaan pojan, joka juoksi ensimmäistä puolimaratoniaan. Vau - ensimmäinen puolikas ja alle 1:50 tahdissa! Juoksimme hänen kanssaan rintarinnan kohti maalia. Tsemppasin häntä tasaisin väliajoin, ja sain siitä itsekin valtavasti voimaa. Koin, että nyt on minun vuoroni olla ”jänis” ja kirittää hänet maaliin. Läsnäolollaan hän kiritti minua. 200 metriä ennen maalia totesin, että nyt on aika loppukirille. Tämä nuori lupaus vetikin ihan mielettömän loppukirin – kirkkaasti ohitseni! Itsekin kiristin tahtia, mutta mitään ”all out”-loppukiriä en vetänyt. Olin jo ylittänyt itseni, olin onnellinen. Kello pysähtyi lopulta nettoaikaan 1:48:50 (brutto 1:49:07).

Juoksun jälkeen

Fiilis maalissa oli mahtava. Sain mitalin kaulaani ja maalissa vastassa oli oma ”huoltajani”. Hain maalihuollosta eväät ja paikalle ilmestyi myös juoksukaverini, jonka kanssa taitoimme matkaa pitkään yhdessä. Hänkin oli päässyt tavoitteeseensa, 1:50 oli alittunut hänelläkin! Mutustin eväitä, hain reppuni tavarasäilytyksestä ja lähdimme kohti kotia. Hikisenä, mutta onnellisena.

Illalla olo oli hyvä. Kaksi edellistä puolimaratonia juoksin helteessä, ja molempien kisojen jälkeen olin kisan jälkeen hyvin huonovointinen. Tällä kertaa minkäänlaista huonovointisuutta ei ilmaantunut, onneksi. Illan vietin rentoutuen ja syöden hyvin. Ensimmäistä kertaa en saanut myöskään yhtään mustaa varpaankynttä tai rakkoa jalkaan – saavutus sekin!

Paransin aikaani viime vuoden Vantaan maratonilta yhteensä 9 minuuttia ja 24 sekuntia. Ennätystäni paransin 8 minuuttia ja 9 sekuntia. Yllätin ja ylitin itseni – vielä hetki sitten 1:50 alitus tuntui täysin mahdottomalta. Vielä edellisenä päivänäkin ajatus tuntui vähän mahdottomalta. Joskus omalle kehitykselleen sokaistuu – silloin rajojen kokeileminen voi toimia hyvänä herättelijänä.

Olen niin onnellinen, että olen löysin juoksun. Juoksusta on tullut mulle paitsi rakas harrastus, myös elämäntapa. Toivon, että juoksuvuosia olisi edessä tulevaisuudessa vielä lukuisia. ❤ Ja Vantaan maratonille haluaisin ehdottomasti myös ensivuonna!

Vantaan maraton, plussat ja miinukset

+ Hyvin järjestetty tapahtuma, kaikki toimi moitteettomasti!
+ Lämmin tunnelma, hyvällä tavalla "kylätapahtuman" tuntua
+ Tasainen reitti, puolimaraton juostiin kahtena reiluna 10,5km kierroksena
+ Jänispalvelu

- Enpä oikeastaan keksi juuri moitetta. Tämä oli tosiaan toinen kertani Vantaalla, Vantaan lisäksi olen juossut puolimaratonin myös Helsinki City Runilla ja Helsinki Half Marathonilla. Vantaa on ehdoton suosikkini!

Helsinki Half Marathon juostiin viime lauantaina 8.6.2019 helteisessä kesäsäässä. Lyhyesti kuvailtuna voisin sanoa päiväni olleen vuoristorata - moneltakin osin. Päällimmäisenä mieleeni jäi kuitenkin onni ja helpotus. Tässä koko tarina kisaraportin muodossa.

Edellisen postauksen, Lähtölaskenta Helsinki Half Marathonille, julkaisin kisapäivän aamuna. Sen yhteydessä kävin läpi valmisteluviikkoni sisällön sekä suunnitelmani kisaa varten. Koen, että valmistautumiseni onnistui hyvin - tai ainakin huomattavan paljon paremmin kuin ennen reilun kolmen viikon takaista Helsinki City Runia, jonka osalta valmistautuminen oli mennyt aivan puihin. Kisapäivän aamuna puhkuin intoa ja energiaa, oloni oli levännyt ja jalkani tuntuivat kevyiltä. 

Kisapaikka

Saavuin kisapaikalle noin klo 7:45. Edellisillä kahdella puolimaratonillani minulla oli ollut oma kannustaja, "huoltaja", mukanani, mutta tällä kertaa saavuin yksin. En kuitenkaan ehtinyt edes ajatella olevani yksin, sillä kaikki keskittymiseni meni kisapaikan tutkailuun. Kävin viemässä reppuni tavarasäilytykseen ja siirryin vessajonoon reilu puolituntia ennen lähtöä. Ja onneksi niin - jono oli aivan tolkuttoman pitkä. Jos olisin aloittanut jonottamisen yhtään myöhemmin, en olisi ehtinyt vessaan ennen starttia. Mitä lähemmäksi puolta yhdeksää kello tikitti, sitä levottomammaksi jonottajat kävivät. Kaikki vilkuilivat vuoroin kelloa, vuoroin jonoa ja liikuskelivat hermostuneena. Oma vuoroni koitti klo 8:25. Paniikin sekaisin tuntein pinkaisin vessaan ja samantien ulos, ja sen jälkeen otinkin "kevyen" alkulämmittelykirmauksen lähtöalueelle. Ehdin juuri ja juuri - kerkesin seisoskella alueella vain muutamia kymmeniä sekunteja, kun kello löi 8:30 ja lähtölaukaus kajahti ilmoille.

Puolimaraton

Olin saapunut vessajonon vuoksi lähtöalueelle niin viime hetkellä, etten ollut ehtinyt valita paikkaani yhtään. Tarkoitukseni oli ollut lähteä 1:55 jänisten matkaan, mutta huomasin olevani jossakin 2:00 ja 2:10 jänisten välimaastossa ihmismassassa. Lähdin kuitenkin hymyillen ja onnellisena liikkeelle - samapa tuo, missä sillä hetkellä olin. Voisin kuroa aikaa kiinni myöhemmin.

Ensimmäiset pari kilometriä olivat pelkkää euforiaa. "Tässä sitä ollaan taas, juoksemassa yhdessä, numerolappu rinnassa!" Juoksu tuntui hyvältä ja askel oli kevyt. Etenkin alun kilometrit olivat todella ruuhkaisia, mutta se oli oletettavissa eikä se haitannut minua. Päätin, että juoksen 10km saakka 2:00 jänisten matkassa. Jänikset olivat helposti tunnistettavissa ja seurattavissa juoksurepussa liehuvasta tavoiteaikalipusta - se oli mahtavaa! Sain keskittyä rauhassa juoksemiseen, ja kelloa vilkuilin vain satunnaisesti. Myös syke pysyi hyvin aisoissa.

Aloin kiinnittää huomiota kuumuuteen ensimmäisten kilometrien euforian alettua hieman hälvetä. Reitillä oli myös varjoisampia osuuksia, mitkä virkistivät ihanasti. Strategiani oli juoda jokaisella juomapisteellä mukillinen joko urheilujuomaa tai vettä ja kaataa yksi mukillinen vettä päälleni. Ensimmäisen Siripirin nappasin 5km kohdalla, toisen 10km kohdalla. Yritin etsiä aamulla pakkaamiani merisuolakiteitä juoksuvyöstäni vimmatusti, mutta en löytänyt niitä millään - epäilin niiden tippuneen matkalle. Suolat jäivät siis syömättä.

Noin 10km kohdalla lähdin kiristämään tahtia ja ohitin 2:00 jänikset. Juoksu tuntui edelleen hyvältä, ja katselin onnellisena kauniita merimaisemia reitin varrella. Jonkin ajan kuluttua eteeni ilmestyi juoksututtuni somesta. Juttelimme hetken fiiliksistä, ja molemmat meistä oli sitä mieltä, että juoksu tuntui nyt paljon kolmen viikon takaista HCR:ää helpommalta. Jatkoimme juoksua yhdessä rinnakkain. Laitoin kuulokkeet korviini, emmekä juuri puhuneet, mutta juoksimme kuitenkin koko loppumatkan vieretysten. 

Suunnilleen 16km kohdalla juoksu alkoi muuttua haastavaksi. Hiki virtasi ja jano oli kova. Otin Siripirin ja haaveilin merisuolakiteistä. Aurinko paahtoi ja odotin vain seuraavaa juomapistettä. Jossain vaiheessa minua alkoi palelemaan - nestehukan merkki, ei lainkaan hyvä juttu. Kun juomapiste vihdoin tuli kohdalle, juotavaa ei ollutkaan heti tarjolla ja tyhjiä mukeja lojui pitkin pöytää. Odotin, että mukiini kaadettiin vettä - tiesin, että minun oli saatava nestettä. Join kaksi mukillista, kaadoin yhden päälleni ja jatkoin matkaa. Kaduin, etten ollut ottanut omia juomia mukaan. 

Viimeinen ylämäki.. Se oli raastava. Töpötin rauhallista vauhtia mäkeä ylös, mäki tuntui loputtomalta. Syke hakkasi lähes tapissa ja päähäni mahtui vain yksi ajatus: maali. Moni käveli mäkeä ylös, ja se kävi myös itselläni mielessä. Sysäsin ajatuksen kuitenkin syrjään ja keskityin miettimään mäen jälkeen koittavaa alamäkeä. Pian mäki oli selätetty.

Reitin varrella näkyi lohduttoman paljon huonovointisia juoksijoita ensiapuhenkilökunnan kanssa. Toivoin, etten olisi pian yksi heistä. Yritin kiristää vähän tahtia. Jalat tuntuivat tahmeilta ja maali loputtoman kaukaiselta, vaikka todellisuudessa matkaa oli enää reilu kilometri. Töölönlahden rantareitin varrella oli kivasti kannustajia, vilkaisin kelloani. Syke huiteli maksimikestävyysalueella. Muutama sata metriä ennen maalia juoksututtuni huikkasi, että "nyt mennään!" ja lähti sprinttaamaan kohti maalia. Läähätin tuskissani. "No hitto!", mietin, ja lähdin perään niin kovaa kuin jaloistani ja keuhkoistani sillä hetkellä pääsin. Ylitin maaliviivan ja kyykistyin tasaamaan hengitystäni. Nousin seisomaan, kaivoin kännykän juoksuvyöstäni ja näin tulospalvelun lähettämän tekstiviestin: "Julia has finished 21.1km - Helsinki Half Marathon in 1:57:59". Onnentunne lähti vyörymään lävitseni. Ennätys! 18 sekuntia nopeampi aika kuin kolme viikkoa sitten. Jes!

Sain mitalin kaulaani ja keräsin maalihuollosta mukaani vichyä, RedBullia, proteiinijäätelöä ja siemennäkkäriä. Jäin hetkeksi fiilistelemään alueelle ja juttelemaan muiden juoksijoiden kanssa. Lonkankoukistaja tuntui vähän kipeältä, mutta se ei haitannut. Oloni oli aivan mahtava!

Mutta sitten..

Lähdin kisa-alueelta kotiin mitali kaulassa onnellisena ja hyvävointisena. Kävin kotona suihkussa, söin vähän ja pakkasin matkalaukkuni. Olin lähdössä junalla kotikonnuilleni Jyväskylään, ja tarkoitukseni oli syödä kunnolla vasta junassa. Join kotona ollessani 1,5l vettä, johon olin sekoittanut suolaa, ja toisen samanmoisen otin kainalooni lähtiessäni kohti rautatieasemaa.

Huono olo alkoi iskeä jo matkalla rautatieasemalle. Aikaa kisan päättymisestä oli kulunut pari tuntia, ja minulle oli aiemmallakin puolikkaalla tullut huono olo kisan jälkeen. Ajattelin sen menevän pian ohi ja litkin vettä pullostani. Pääsin junaan, ja olo vain paheni. Ja paheni. Ja paheni vielä enemmän. 

Elämäni kamalin junamatka. Yritin juoda, mutta juomani nesteet eivät pysyneet sisällä ja tulivat ylös. Huonovointisuuteni hävetti - muiden matkustajien ei varmasti ollut mukava katsella sellaista. Yritin imeskellä suolaa sipseistä, joita ihanan ystävällinen tuntematon kanssamatkustaja oli käynyt minulle ravintolavaunusta ostamassa. Oloni heikkeni heikkenemistään, tärisin ja lihakseni kramppasivat. Puhuminen alkoi olla vaikeaa. Lähelläni istuvat ihmiset alkoivat huolestumaan, ja sain apua kolmelta tuntemattomalta, uskomattoman ystävälliseltä ihmiseltä junamatkani aikana. Olen ikuisesti heille kiitollinen ja harmittaa, etten siinä tilassa pystynyt heitä kiittämään paremmin.

Jyväskylässä junaa vastassa olivat äitini ja hänen miehensä. Muistikuvat tilanteesta ovat vähän hämärtyneet, muistan kun minut talutettiin junasta ulos. Jalkani eivät enää kantaneet ja lyyhistyin matkakeskuksen pihalle. Paikalle kutsuttiin ambulanssi, jolla matka jatkui keskussairaalaan. 

Nestehukka. Natrium ja elektrolyytit niin matalalla, ettei neste ollut enää imeytynyt kehooni. Sain tiputuksessa 1,5 litraa nestettä sekä myös pahoinvointilääkettä suoraan suoneen. Sain todella hyvää hoitoa, ja olen aivan suunnattoman kiitollinen kaikille minua hoitaneille! Oloni alkoi onneksi helpottamaan muutamassa tunnissa, jonka jälkeen sairaalan vuoteella levätessäni ehdin pohdiskelemaan kaikenlaista. Terveys on asia, jota pidetään liian helposti itsestäänselvyytenä ja arvostetaan vasta sitten, kun jotakin tapahtuu. Olen niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että saan olla terve. Saan elää, saan juosta ja saan matkustaa - saan tehdä niitä asioita, joista pidän. Terveyteni sallii minulle sen. Muistetaan kaikki olla kiitollisia terveydestämme. 

Kaikki hyvin

Kaikki on nyt hyvin ja voin aivan mainiosti, mutta lauantainen toki säikäytti kovasti. Helle on kropalle iso rasitus, ja vaikka olin pyrkinyt valmistautumaan kunnolla ja juomaan myös kisan jälkeen reilusti, en ollut kuitenkaan saanut nesteytettyä itseäni riittävästi. Tästä kuitenkin taas opitaan ja jatketaan yhtä kokemusta rikkaampana. Jos kisapäivälle tulevaisuudessa osuu hellepäivä, pakkaan varmasti mukaani myös omia juomia sekä ainakin kaksi pussia suolakiteitä - siltä varalta, jos toinen sattuu hukkumaan. Ja ainiin, löysin "kadonneet" merisuolakiteeni kotona. Ne olivat kulkeutuneet juoksuvyössäni sellaiseen pieneen nurkkaan, etten ollut niitä juostessani vain löytänyt.

Kokonaisuudessaan itse juoksusta ja Helsinki Half Marathonista tapahtumana jäi minulle hyvät muistot. Maltoin aloittaa juoksun tarpeeksi rauhallisesti ja kiristin vauhtia loppua kohti. Juoksu tuntui pitkään todella hyvältä ja oikeasti nautin matkasta. En ollut kelloni vanki, vilkaisin sitä vain välillä. Reitti oli upean kaunis ja jänispalvelu todella toimiva. Reitti oli myös merkitty erinomaisesti. Juomahuollon osalta olisi ollut vähän parannettavaa, sillä kisassa juostessa juotavaa ei ole kiva jäädä muki kädessä odottelemaan. Sen osalta tapahtuma on kuitenkin saanut niin paljon kritiikkiä ja mediahuomiota, että jätän kritisoinnin omalta osaltani nyt sikseen. 

Helsinki Half Marathon - plussat & miinukset

+ kaunis ja tasainen reitti

+ tunnelma

+ sujuva juoksunumeroiden nouto (kävin Kampissa perjantaina)

+ sujuva varustesäilytys

+ toimiva jänispalvelu

+ selkeät reittimerkinnät

+ maalihuolto

- juomahuolto, mutta ei siitä sen enempää

Kuten huomaatte, plussat voittivat aika roimasti miinukset. Tykkäsin tapahtumasta kovasti, aion varmasti juosta HHM:llä vielä uudelleen. Suosittelen lämpimästi!

"Failure can become our most powerful path to learning if we're willing to choose courage over comfort."

Helsinki City Run 2019 - kisaraportti

Lauantaina 18.5.2019 Helsingissä vietettiin Helsinki City Running Day-tapahtumapäivää. Tapahtuman puolimaraton kantaa nimeä Helsinki City Run ja kyseiselle matkalle olin itsekin ilmoittautunut jo puoli vuotta aiemmin lokakuussa, lähes heti ensimmäisen puolimaratonini jälkeen. Tykkään konkreettisista tavoitteista, ja asetin itselleni samantien aikatavoitteen: Vantaalla puolimaraton oli taittunut euforianhuuruisesti aikaan 1:58:26, ja maalissa oloni oli ollut vahva ja energinen. Sen kokemyksen perusteella päätin kunnianhimoisesti lähteä tavoittelemaan 1:50:00 aikaa elämäni toiselle puolimaratonille, Helsinki City Runille.

No miten kävi?

Jännitin kisaa ihan kamalasti. Olin koko kisaviikon jännityksestä sekaisin, ja jännitys yltyi yltymistään lähtöviivalle saakka. Huomasin saman kummallisen jännitysreaktion kuin ennen ensimmäistä puolimaratoniani: vaikka tiesin treenanneeni ahkerasti läpi talven, menetin jostain syystä kaiken itseluottamukseni kisan kynnyksellä. Aloin kyseenalaistamaan omaa kuntoani ja epäilemään, selviänkö edes maaliin. Myös aikatavoite alkoi tuntua täysin epärealistiselta. Yritin rauhoitella itseäni sillä ajatuksella, että olinhan juossut puolimaratonin ennenkin. Se ei rauhoittanut oloani yhtään.

Kisaviikko

Nukuin koko kisaviikon huonosti. Tein aikaisia työvuoroja, mutta en yksinkertaisesti mennyt tai päässyt illalla ajoissa nukkumaan, ja kerrytin itselleni univelkaa. Juoksin viimeisen kevyen lenkin tiistaina, muina päivinä harrastin työmatkaliikuntaa ja kävelin. Nyt jälkikäteen mietittynä olisin voinut jättää pari kävelylenkkiä lyhyemmiksi ja vaikkapa venytellä enemmän, sillä viikko oli muutenkin töiden ja muiden menojen osalta todella hektinen.

Perjantai 17.5.

Perjantai-iltana kävin Töölön Kisahallilla hakemassa juoksunumeroni, tapahtumapaitani sekä kiertelemässä expossa. Expossa oli kaikenlaista mielenkiintoista, mutta olin niin hermostunut, etten jaksanut oikein keskittyä tutkimaan mitään tarkemmin. Hiilihapotettua kookosvettä ostin tutustumispaketin, mutta siihen messusaaliini sitten jäikin. Kotona pohdin, puenko kisaan tapahtumapaidan vai oman paitani. Muistin kuitenkin kuulemani ohjeen, ettei kilpailussa kannata ikinä kokeilla mitään uutta, joten päädyin tuttuun ja turvalliseen juoksupaitaani. Tarkoitukseni oli ollut käydä perjantaina tekemässä vielä herättelevä kevyt lenkki, mutta koska pääsin kotiin vasta myöhään, päätin jättää lenkin väliin. Uni tuli jännityksestä huolimatta nopeasti, johtui varmaankin viikolla kertyneestä univelasta.

Lauantai 18.5. 

Kisa-aamuna kellon soidessa väsytti. Nousin kuitenkin heti, sillä olin laskenut tarkkaan, että aamupala olisi syötävä viimeistään klo 9.40 - silloin aikaa lähtöön olisi tasan 3 tuntia. Aamupalaksi söin kaurapuuroa marjoilla, pähkinöillä ja banaanilla. Aamun mittaan join myös litran urheilujuomaa, ja juomisen lopetin 1,5h ennen lähtöä. Hetki ennen kisapaikalle lähtöä ryntäsin vielä lähikauppaan ostamaan karkeaa merisuolaa. Pakkasin puolikkaalle evääksi kolme glukoosipastillia ja suolakiteitä. Ajattelin, etten tarvitse geelejä - ja ensimmäisellä puolikkaallani sain geelillä aikaan vain huonon olon.

Olin kisapaikalla puolituntia ennen lähtöä. Ehdin käydä vessassa ja katsoa ensimmäisen lähtöryhmän lähdön, jonka jälkeen oli minun aikani siirtyä viivan taakse. Päivä oli lämmin, noin +20 astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kesän ensimmäinen lämmin päivä.

Puolimaraton

Jännitys kipristeli vatsassani, kun astuin ihmisjoukkoon odottamaan lähtöä. Syke oli korkealla, vaikka seisoin paikallani (tai niin paikallani kuin hermostuksissani pystyin). Halusin jo lähteä. Vihdoin lähtölaukaus kajahti, napsautin kelloni käyntiin ja lähdin ihmismassan mukana liikkeelle. Olin laskenut, että 5:10-5:15min/km vauhdilla pääsisin tavoitteeseeni.

Ensimmäiset pari kilometriä sujuivat innostuneessa tunneryöpyssä - täällä sitä ollaan, tätä odotin koko talven! Huomasin sykkeen nousevan heti korkealle, noin 170 lyöntiin sekunnissa, mikä on minulle todellakin epätavallisen korkea tuossa vauhdissa. Ajattelin sen johtuvan jännityksestä ja laskevan pian. Minun oli vaikea hillitä vauhtiani, ja ensimmäiset kilometrit juoksinkin innostuksissani suunniteltua reippaammin.

Jossakin 5km kohdalla kuplani puhkesi ja totesin, ettei syke lähde laskuun. Pakko hidastaa tahtia. Juoksin etenkin ylämäet rauhallisesti, ja sain sykettä laskemaan hetkittäin hieman, mutta se kipusi nopeasti takaisin. Aloin turhautua. Edellisellä puolimaratonilla keskisykkeeni oli ollut 165, ja 170 olisi minulle auttamatta liian korkea. Lämpö alkoi tuntua tukalalta, yritin hakeutua mahdollisuuksien mukaan varjoon. Varjoa ei juuri ollut, mikä huolestutti vähän. En ollut juossut lämpimässä viime kesän jälkeen kertaakaan.

Päivä oli kaunis ja kannustajia mukavasti. Kaikki huomioni kiinnittyi kuitenkin juoksemiseen, sillä se alkoi tuntua hälyttävän raskaalta jo ennen puoltaväliä. Päätin, etten katsoisi sykettäni. Seurasin vauhtiani, laskin tahtia vähän, mutta pyrin pitämään sen 5:20min/km kohdilla - kiihdyttäisin sitten lopussa. Join jokaisella juomapisteellä joko energiajuomaa tai vettä. Lauttasaaren kohdalla, noin puolessa välissä matkaa, kylkeeni alkoi pistämään voimakkaasti. Yritin olla välittämättä kivusta, mutta vauhtini hidastui väkisin. Kipu kuitenkin onneksi katosi melko nopeasti, ja kiristin jälleen tahtia.

Puolessa välissä oloni oli kamala. Kuumuus tuntui tuskaiselta, syke huiteli edelleen 170 lyönnin paikkeilla ja minua oksetti. Mietin, että miten tässä näin kävi - lokakuun puolikkaalla askel oli kevyt 16km saakka. Olin harjoitellut koko talven, enkä ollut pahemmin edes sairastellut. Kuntoni olisi pitänyt olla parempi kuin syksyllä. Yritin kaikin keinoin saada ajatukseni muualle, laskin sadasta alaspäin, lauloin mielessäni ja mietin seuraavaa juomapistettä. Tiesin, että näkisin tuttuja kannustajia pian. Siitä ajatuksesta sain voimaa.

15km kohdalla näin tutut kasvot. Hän kysyi fiilistäni ja kertoi, että minulla olisi noin 3 minuuttia kirittävää 1:50:00 aikatavoitteeni saavuttamiseksi. Huikkasin fiilikseni olevan ok, vaikka todellisuudessa taistelin jokaisella askeleella. En halunnut sanoa sitä ääneen, sillä pelkäsin sen vaikuttavan jaksamiseeni.

Viimeiset kilometrit menivät täysin usvassa. Mietin vain maalia ja sitä, että olisinpa siellä jo. Jalkani olivat lyijyä ja jano kamala. Söin yhden suolakiteen, mutta se vain pahensi oloani. Päätin unohtaa aikatavoitteeni, halusin vain selvitä maaliin. Lopussa kannustajia oli paljon, ja sain siitä voimaa, heitin parit high fivet tuntemattomien kanssa ja vaihdoin pari sanaa vieressäni juoksevan miehen kanssa. Ihmiset ohittelivat minua, vauhtini oli tippunut jonnekin 5:30min/km tietämille. Viimeinen juomapiste tuntui keitaalta! Join ja kaadoin vettä päälleni. Töölönlahden lähettyvillä tienvarsilla näkyi harmillisen monta tuupertunutta juoksijaa ensiapuhenkilökunnan kanssa. Pohdin, että olenkohan itse kohta samassa tilassa. Keskityin vain siihen, etten alkaisi voimaan pahoin.

Alle kilometri ennen maalia vatsani kramppasi. Kramppi oli niin voimakas, että se pakotti minut pysähtymään. Nojailin polviini. Tuntui, ettei minussa ollut enää tippaakaan energiaa, ei tippaakaan. En ikinä pääsisi maaliin. Joutuisin kävelemään. Nostin katseeni, ja ystävällinen liikenteenohjaaja kannusti: "Ei enää pitkästi! Tuonne päin!". En tiedä, mistä keräsin sen voiman, mutta päätin selvitä loppuun - juosten! Mitään huikeaa loppukiriä en ottanut, mutta juoksin niin kovaa kuin vatsani antoi periksi. Maali näkyi jo, jaksan kyllä. Tämä matka menisi vaikka kontaten! Juoksin maaliviivan yli Telia 5G Areenalle ja heittäydyin tekonurmelle istumaan. Mä tein sen! Mä selvisin! Mä oon maalissa!

Pettymys. Pettymys iski vahvana vastoin kasvojani heti, kun tajusin sammuttaa kelloni. Tavoite jäi vain haaveeksi. Hain vettä ja keräsin maalihuollosta eväät mukaani. En pystynyt juomaan, vatsassa hölskyi. Etsin kannustajani yleisön joukosta ja kuulin aikani: 01:58:17, eli paransin aikaani 9 sekuntia lokakuusta.

Maalissa yritin iloita parhaani mukaan, vaikka pettymys kalvoikin mieltäni.

Vauhti hyytyi selvästi loppua kohden. Sijoituin kuitenkin yllättävän hyvin: naisten yleisessä sarjassa juosseista 1952:sta juoksijasta sijoituin sijalle 236. 

Illalla kotona kärsin nestehukasta. Makasin ämpäri vieressäni, jääpussi otsallani ja join suolavettä. Olo koheni vasta useamman tunnin kuluttua. Maaliin tulin noin klo 13:40 ja sain syötyä ensimmäisen kerran kunnolla vasta klo 21 jälkeen. Olin edelleen hyvin pettynyt, ja kerroin siitä perheelleni ja ystävilleni. Puhuminen ja saamani ihanat tsemppiviestit helpottivat oloani, ja pettymys alkoi laantua hieman.

Jälkipuinti

Kisa kokonaisuudessaan oli minulle todella raskas. Keskisykkeeni oli 170 lyöntiä minuutissa, ja join matkan aikana ilmeisesti liian vähän - pari kulausta jokaisella juomapisteellä ei helteeseen tottumattomalle keholleni riittänyt. Luulen myös, että jännityksellä, univelalla ja riittämättömällä levolla oli osuutensa korkeaan sykkeeseen. En myöskään syönyt mukaan ottamiani glukoosipastilleja lainkaan. Lauantai ei selvästikään ollut minun päiväni. Tästä lähdetään kuitenkin parantamaan, ja pettymykset kuuluvat asiaan. Yritän opetella armollisuutta itseäni kohtaan. Aina ei voi onnistua - ja tuntuisivatko onnistumiset edes miltään, jos elämä olisi pelkkää onnistumista?

Helsinki City Running Day on saanut tänä vuonna paljon kritiikkiä osakseen, mutta itse olin tapahtumaan ja sen järjestelyihin tyytyväinen. Lähtö ja maaliintulo sujuivat soljuvasti ja huolto reitillä sekä maalissa toimi mielestäni hyvin. Tavoiteaikajuoksijoita, jäniksiä, jäin kyllä kaipaamaan. Olisi ollut mukavempi jättää tavoiteaika jänisten "huoleksi" ja nauttia matkasta jatkuvan kellontarkkailun sijaan.

Vaikka kisa olikin rankka, palautuminen on sujunut hyvin. Lihaskipu ja kaksi valtavaa rakkoa jaloissani parantuivat muutamassa päivässä. Nyt HCR:stä on viikko, ja kahden viikon kuluttua olisi tarkoitus olla jälleen lähtöviivalla Helsinki Half Marathonilla. En malttaisi millään odottaa, ihanaa!