Kun epäonnistuminen pelottaa

Kuulun niihin ihmisiin, ketkä tykkäävät asettaa itselleen tavoitteita. Siis ihan kaikenlaisia, arkisista ja maanläheisistä pienistä jutuista suurempiin ja vaikeammin saavutettaviin tulevaisuuden haaveisiin. Itselleni tavoite konkretisoi tilanteen, antaa sille ikään kuin suunnan - tuo sen lähemmäksi saavutettavuutta. Se tuo elämään myös järjestelmällisyyttä ja tehokkuutta: saatan esimerkiksi asettaa itselleni deadlineja kotitöihin tai haastaa itseni venyttelemään joka ilta vähintään 10 minuuttia. Arkisten tavoitteiden taustalla on usein ajatus jonkin hyödyllisen asian omaksumisesta tavaksi. Systeemini ei ole kuitenkaan aukoton, vaan olen kerran jos toisenkin löytänyt itseni stressaantumasta itse itselleni asettamasta tavoitteesta, joka on lähes aina osoittautunut ihan hölmöksi stressinaiheeksi. Onko sillä nyt niin väliä, että vaikka pyykit kuivuisivat telineessä päivän pidempään? Ovatpa ainakin kuivia sitten.

Tavoitteet ovat tällä hetkellä oleellinen osa juoksuharjoitteluani, ja omalla tavallaan myös jutun suola. Tavoitteet motivoivat ja puskevat eteenpäin kovempiin tuloksiin. Kääntöpuolelta löytyvät tietysti pettymykset, kun tavoitteeseen pääseminen ei jostain syystä onnistukaan - mutta tuntuisiko onnistuminen miltään, jos aina onnistuisi? Pettymykset kuuluvat asiaan, eikä mielestäni tavoitteita kannata pettymysten pelossa jättää asettamatta. Jos tavoite osoittautuu liian haastavaksi, asetetaan väliin vaikkapa pari välitavoitetta. Ja sekin on ihan ok, jos kaikkia tavoitteita ei aina saavuta. Oikeastaan luulen, että jos onnistuu saavuttamaan jokaikisen koskaan asetetun tavoitteen heti ensimmäisellä yrittämällä, on syytä pohtia, ovatko tavoitteet olleet liian helppoja. Liian helpot tavoitteet syövät jossain vaiheessa motivaatiota, kuten liian haastavatkin.

Twilight Run 2019 / Kuva: Kimmo Lindeman

Epäonnistuminen pelottaa. Monella saattaa olla epäonnistumisista ikäviä muistoja, jotka kaihertavat vielä vuosien jälkeenkin. Minulla ainakin. Epäonnistumisen pelko saattaa joskus olla niin vahva, että sen vuoksi jättää tekemättä jotakin. On niin paljon helpompaa jättää yrittämättä, kuin epäonnistua jossakin. Siten välttää sen kaiken ikävän, mitä epäonnistumisesta saattaisi seurata - harmin, surun, ahdistuksen, ehkä häpeän tai huonommuuden tunteen. Onnistuminen ja epäonnistuminen kulkevat kuitenkin käsikädessä, ja onnistuakseen on usein otettava riski myös epäonnistumisesta. Mitä enemmän haluaa onnistua, sitä enemmän myös epäonnistuminen pelottaa.

Tämä on asia, jonka kanssa olen itse kamppaillut paljon. Kamppailu voimistuu omalla kohdallani esimerkiksi aina ennen juoksutapahtumia, jolloin epäonnistumisen pelko on ottaa vallan ja syödä viimeisetkin itseluottamuksen rippeet. Koska tilanne tuntuu toistuvan kerta toisensa jälkeen, olen etsinyt keinoja sen hillitsemiseen. Olenkin löytänyt muutaman “täsmäkeinon”, joiden avulla olen saanut mieleni rauhoittumaan edes jokseenkin. Ajattelin jakaa ne myös tänne blogin puolelle.

Kun epäonnistuminen pelottaa, kysyn itseltäni:

1. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? (Tähän vastaan usein, että “keskeyttäminen”.)

2. Mitä tapahtuu, jos pahin tapahtuu? (“Harmittaa, mutta uusia kisoja mahdollisuuksia tulee, kokemusta rikkaampana.”)

Yleensä jo näiden kysymysten jälkeen olo on parempi. Jos ei, jatkan uusilla skenaarioilla niin kauan, kunnes olen käynyt läpi kaikki “pahimmat pelot”. Yleensä ne eivät tunnu enää ollenkaan niin kamalilta sen jälkeen, kun niitä on pysähtynyt ajattelemaan. Dialogin voi käydä myös ääneen jonkun kanssa, jos se helpottaa.

Täsmäkysymysten lisäksi yleensä muistutan itselleni, että vaikka epäonnistuisin, olen ainakin yrittänyt. Myöhemmin epäonnistumista enemmän todennäköisesti harmittaisi se, ettei olisi edes yrittänyt.

Ja sitten ehkäpä kaikista tärkein keino ja toimivin keino:

Puhu itsellesi lempeästi, kuten ystävälle.

Helpommin sanottu kuin tehty. Pelon ja jännityksen kiemurrellessa vatsassa alkaa helposti syyttämään ja soimaamaan itseään omista tuntemuksistaan. Silloin mietin, miten juttelisin tilanteessa ystävälleni, ja puhun sitten niin itselleni.

“On ok, että pelottaa. Mutta olen rohkea, ja se menee varmasti hyvin!” 
“Teen parhaani, ja se riittää.”
“Vaikka tänään ei onnistuisikaan, ei haittaa. Olen kuitenkin yrittänyt.”
“Olen vahva ja pystyn tähän.”

Jatkan itselleni juttelemista usein myös kisan aikana ja joskus ihan lenkeilläkin. Kun alkaa tuntua pahalta, tsemppaan itseäni “hyvin menee, jaksaa jaksaa” ja erityisen toimivaksi olen todennut matran “ei tunnu missään”. Sitä hoen itselleni usein ja samalla kuvittelen juoksevani loivaa alamäkeä. En tiedä, mistä tämä on saanut alkunsa, mutta sen avulla vikat kilsat taittuvat vähän helpommin. Kuulostaa hassulta, mutta testaa!

Syksyn tavoite

Seuraava päätavoitteeni on puolimaraton Vantaan maratonilla lokakuussa. Tavoite tuntuu erityisen merkitykselliseltä siksi, että siellä juoksin viime vuoden lokakuussa elämäni ensimmäisen puolimaratonin (1:58:26). Jännittävää nähdä, miten kunto on vuodessa kehittynyt! Olen kesän aikana juossut kaksi puolimaratonia, HCR:n toukokuussa ja HHM:n kesäkuussa. Ajat parantuivat tuolloin vain joitakin sekunteja lokakuisesta, helteisen HHM:n juoksin aikaan 1:57:59. Heinäkuussa aloitetun etävalmennuksen ja kesän treenien voimalla tavoitteena olisikin nyt parantaa puolikkaan aikaa lokakuun viileydessä.

Viime viikon sairastelu on selätetty ja tällä viikolla olen päässyt takaisin treenien makuun. Ensimmäiset pari lenkkiä olivat odotetusti aika tahmeita, mutta lenkki lenkiltä parempia. Eilen kävin juoksemassa pisimmän pitkiksen hetkeen. Sadekuurojen, auringon pilkahdusten ja Harry Potter-äänikirjan rytmittämä rauhallinen pk-sykkeinen 20km meni kuin siivillä. Aikaa juoksukuplassa kului 2:10, mikä vaikuttaa ihan hyvältä Vantaata ajatellen.

Tänään olisi vuorossa vauhtikestävyyttä ja vesisadetta luvattu koko päiväksi. Eipä se mitään - lippis päähän niin ei sada kasvoille ja menoksi!

Rentouttavaa sunnuntaita!

Valmennusryhmä, ikioma treeniohjelma ja kolme kympin kisaa

Heipparallaa pitkästä aikaa! Edellisestä postauksesta onkin vierähtänyt tovi. Syy tähän parin kuukauden blogihiljaisuuteen on yksinkertaisesti aika - tai lähinnä sen puute. Kesälomaa minulla ei kesäkuun jälkeen ole ollut, joten näin ollen työt, vauhdikas vapaa-aika ja kesä itsessään on vienyt ajan kirjoittelulta. Ja ollakseni rehellinen: kun on koko päivän kököttänyt sisällä toimistossa ja ulkona paistaa aurinko, ei läppärin ääreen istahtaminen heti työpäivän päätteeksi ole se houkuttelevin vaihtoehto. Blogi on ollut kyllä mielessäni, ja suorittamiseen taipuvainen puoleni on yrittänyt tarmokkaasti nostaa päätään sen suhteen (pakko kirjoittaa!). Päätin kuitenkin tällä kertaa taistella suorittamista vastaan. Muistutin itselleni, että blogi on minulle harrastus, joka perustuu ennenkaikkea vapaaehtoisuuteen. Ja sellaisena sen haluan pitääkin – velvollisuuksia löytyy riittävästi jo ennestään. Siispä päätin tietoisesti pitää taukoa kirjoittamisesta siihen saakka, kunnes luonnollinen halu sille taas herää. Kaksi kuukautta se otti, mutta sieltä se kuitenkin heräsi - ihana kirjoitella taas!

Mutta mennäänpä asiaan - juoksu. Mitä juoksurintamalle kuuluu näin kesän jäljiltä?

Vaikka ja mitä! Mistäköhän aloittaisin.. Kaikenlaista uutta ja jännittävää on ehtinyt tapahtua, mutta kokonaisuudessaan kuuluu todella hyvää. Tässä juoksukesän kaksi kohokohtaa pähkinänkuoressa:

Valmennusryhmä ja oma (etä)valmentaja

Tämä tosin ei ole pelkästään kesän kohokohta, se olisi vähättelyä. Kyseessä on ehdottomasti yksi tärkeimmistä asioista, mitä juoksuharjoittelulleni on kuluneen reilun vuoden aikana (tavoitteellisen harjoittelun aloitin kesäkuussa 2018, koko tarina täällä: Epäonnistumiset koululiikunnassa opettivat minut juoksemaan) tapahtunut.

Olin haaveillut jonkinlaiseen valmennusryhmään tai juoksukouluun liittymisestä jo tovin. Omatoimista treeniä oli takana jonkin aikaa, ja olin sinä aikana pyrkinyt keräämään niin paljon tietoa oikeanlaisesta harjoittelusta kuin suinkin ennätin. En edes uskalla ajatella, kuinka paljon aikaa olen käyttänyt aiheen googlaamiseen, kaikenlaisilla keskustelufoorumeilla pyörimiseen, podcastien kuunteluun ja ties mihin. Mutta mainittakoon, että tietoa löytyy oikeasti ja paljon!

Noh, kuitenkin – minusta alkoi tuntua, että kirjaviisauden sijaan kaipasin harjoitteluni tueksi ihmisiä. Treenikavereita ja ammattilaisia ohjaamaan ja opastamaan. Lisäksi huomasin pohtivani, että mihinköhän rahkeeni oikeanlaisella harjoittelulla ja ammattimaisella ohjaamisella oikein riittäisivät. Motivaatiota ja halua oli (ja on!) vaikka kuinka, mutta osaamista ei juurikaan. Olen 24-vuotias ja jos terveyttä riittää, voi juoksuvuosia parhaassa tapauksessa olla edessä vielä kaksi kertaa sen verran kuin minulla nyt on ikää (rakastan tuota ajatusta!).

Lopulta kesäkuun lopussa Helsinki Half Marathonin jälkimainingeissa päätin ottaa härkää sarvista. Analysoituani Googlen anteja (heh) totesin, että juoksuvalmennusyritys Runner's High vaikutti valmennusten tarjoajista houkuttelevimmalta. Lähestyin heitä sähköpostilla ja pian huomasinkin jo ilmoittautuneeni mukaan heinäkuun alussa aloittavaan ryhmään.

Valmennusryhmän myötä olen päässyt kokeilemaan, miltä ratatreeni - sen kaikessa ihanuudessa ja kamaluudessa - maistuu.

Valmennusryhmä on ollut ihan mahtava! Ryhmä treenaa yhdessä parin viikon välein, ja yhteistreeneistä onkin tullut yksi viikkojeni kohokohdista. Muihin ryhmän jäseniin verrattuna olen vielä aivan untuvikko, mutta jostain se on aloitettava. Tietenkin välillä ottaa päähän, kun oma vauhti ei vielä yllä treenikavereiden vauhteihin, ja tunnen oloni ihan etanaksi. Etanuuteen ei kuitenkaan ole muuta lääkettä kuin harjoittelu, ja sen vuoksi näen tilanteen ennenkaikkea todella motivoivana: halu pysyä muiden vauhdissa on kova, ja vitsi miten mahtavaa onkaan saada treenata tuollaisessa porukassa!

Valmennusryhmään liittymisen yhteydessä ostin myös Runner's High:n OriginalSimo-valmennuspalvelun. Palvelun kautta sain itselleni oman (etä)valmentajan, joka suunnittelee minulle oman henkilökohtaisen treeniohjelman aina kolme viikkoa kerrallaan. Tästä olen ollut ihan erityisen innoissani - ensimmäistä kertaa elämässäni joku suunnittelee mulle ihan oman treeniohjelman! Yhteydenpito tapahtuu etänä, pääasiassa sähköpostin välityksellä. Aloitin ensimmäisen oman ohjelmani heinäkuun alussa, ja tähän asti olen ollut todella tyytyväinen. Tästä voisin höpötellä pidempäänkin, mutta jätetään se toiseen kertaan.

Kolme kympin kisaa – Twilight Run, Haaga Run & Midnight Run

Elokuun aikana ehdin osallistua myös kolmeen kisaan, jokaisessa matkana 10km. En itseasiassa ollut koskaan aiemmin juossut kyseistä matkaa missään tapahtumassa, kokemusta juoksutapahtumista oli ainoastaan puolimaratoneilta. En oikein tiennyt mitä odottaa – ja ehkä juuri sen vuoksi jännitin varsinkin ensimmäistä näistä kolmesta ihan älyttömästi. 10km on yli puolet lyhyempi kuin puolimaraton, eli vauhdin täytyy olla reippaampi. Ei kuitenkaan liian reipas, sillä kymppikin on matkana aika pitkä, jos vetää itsensä hapoille jo heti ekoilla kilsoilla.

Näistä kolmesta kisasta kaksi oli valmentajani suunnittellut sisältyvän ohjelmaani, kolmanteen osallistuin omasta toiveestani. Se ehkä kertookin kaiken olennaisen: ihastuin kymppiin! 10km on mielestäni matkana hauska. Vauhtia saa olla puolimaratonia enemmän ja palautuminen on nopeampaa, mutta pääsee kuitenkin haastamaan kestävyyttään ja tiristelemään voimiaan viimeisten kilsojen aikana. Puolimaraton on kuitenkin vielä toistaiseksi lempimatkani (maratonistahan ei vielä ole kokemusta), mutta kyllä nämä kympit tulevat hyvänä kakkosena!

Haaga Runilla hymyilytti. Kuva: Don Valido

Ensimmäiselle kympilleni, Twilight Runille, lähdin tavoittelemaan noin 50 minuutin aikaa. Starttiviivalla taas tapani mukaan kadotin itseluottamukseni (tapahtunut myös jokaisella puolikkaalla) ja olin varma, että matkaan menee vähintään tunti. Yllätin kuitenkin sekä itseni että valmentajani, sillä maaliviiva ylittyi lopulta ajassa 48:31. Voi sitä euforian määrää! Parin viikon päästä Haaga Runilla sama matka taittui ajassa 48:45 ja viime lauantaina Midnight Runilla tein ennätykseni 48:03.
Kiinnostaisiko muuten kisaraportit näistä, yhdestä tai useammasta?

Kiteytettynä – enpä olisi voinut parempaa juoksukesää toivoa! Ja uskon, että vielä on lämpimiä juoksusäitä jäljellä, vaikka syyskuun puolella jo elellään. Syksylle on suunnitelmissa vielä ainakin yksi puolimaraton. Tarkemmista suunnitelmista ja tavoitteista ajattelin kirjoitella oman postauksensa.
Syyskuun kunniaksi nappasin itselleni myös jonkun pöpön, jonka kourissa olen nyt viimeiset viisi päivää viettänyt (ei kauaakaan kun kehaisin, etten ole ollut pitkään aikaan kipeä.. Taisin unohtaa koputtaa). Kaihoisasti olen katsellut lenkkareita eteisessä, jospa tämä tästä pian hellittäisi.

Ihanaa alkavaa syyskuuta!