torstai 23. toukokuuta 2019

Epäonnistumiset koululiikunnassa opettivat minut juoksemaan

Epäonnistumiset koululiikunnassa opettivat minut juoksemaan


Tykkäsin jo lapsena liikkua, mutta kilpaillessa muiden ikäisteni kanssa en pärjännyt kovin hyvin. Pienessä Vihtavuoren kylässä harrastusmahdollisuudet olivat ainakin siihen aikaan hyvin rajalliset: ala-asteella harrastin yläkoululaisten pitämää liikuntakerhoa ja 4h-yhdistyksen kokkikerhoa. Lisäksi pelasin hetken koripalloa poikien joukkueessa (tytöille ei omaa ollut) sekä kävin kansalaisopiston tanssitunnilla kerran viikossa. Perheen kanssa kävimme välillä uimassa, pyöräilemässä tai luistelemassa.

Koululiikunnasta sen sijaan en ala-asteella erityisemmin pitänyt. Kun joukkueita kasattiin huutoäänestyksellä, olin usein viimeisten joukossa. Kaikesta tehtiin aina kilpailu. Liikunnasta itsestään pidin kyllä, mutta liikuntatunneilla koin usein vahvaa alemmuudentunnetta. Aivan erityisesti inhosin juoksutestejä. Syksyisin ja keväisin järjestettävissä koululiikunnan kuntotesteissä koululaisten juoksukuntoa mitattiin sekä lyhyellä (50m) että pidemmällä (1500m) matkalla. Lyhyellä matkalla olin hidas, mutta se oli sentään nopeasti ohi. Kaikki kamaluus kulminoitui juuri tuohon 1500 metrin matkaan.

Olin muistaakseni joko viidennellä tai kuudennella luokalla. Kesäloma lähestyi, mutta sitä ennen oli edessä se koulupäivistä kamalin: juoksutestipäivä. Muistan, kun seisoimme luokkakavereideni kanssa rivissä lähtöviivan takana, ja opettaja lähetti meidät matkaan. Lähdin juoksemaan samaa vauhtia muiden kanssa, mutta melko pian jäin jälkeen. Yritin pysyä perässä, mutta välimatka kasvoi kasvamistaan. Kylkeeni pisti ja tuntui, etten saa henkeä. Kävelin hetken. Katsoin, kuinka kevyiltä luokkatovereideni askeleet näyttivät. Jatkoin juoksemista. Maaliin saavuin viimeisenä, jälleen kerran. Minua nolotti ja harmitti. Päätin, etten enää halunnut olla se viimeinen.

Olen monesti kuullut kerrottavan, kuinka koululiikunta on aiheuttanut niin syvän inhon liikuntaa kohtaan, että se jatkuu vielä aikuisiälläkin. Omalla kohdallani kävi päinvastoin. Epäonnistumiset koululiikunnassa opettivat minut juoksemaan.


juoksu onnellisuus puolimaraton juoksuharrastus maraton lenkillä




Vuosien kuluessa juoksusta tuli pikkuhiljaa osa elämääni. Juoksin vuosia fiilispohjalta: juoksin kohottaakseni kuntoani, juoksin suruun ja juoksin iloon. Juoksin, koska siitä tuli hyvä olo. En tiennyt juoksutekniikasta tai juoksuvauhdeista yhtään mitään, kunhan juoksin. Välillä oli kausia, jolloin juoksin vain vähän. Oli kausi, jolloin en pystynyt juoksemaan lainkaan. Jossain vaiheessa aloin seuraamaan sykkeitäni isäni lahjaksi saamalla sykemittarilla (iskää kiinnostaa enemmän kitarat kuin sykkeet). Sykevyön etuosa oli kova ja epämukava, mutta olin utelias. Etsin tietoa ja tutkin. Mieleeni putkahti epärealistisen tuntuinen haave maratonista ja puolimaratonista. Asia tuntui kuitenkin täysin utopistiselta, mutta kirjoitin unelmani ylös. Hankin kunnolliset juoksukengät ja myöhemmin myös oman, nykyaikaisemman urheilukellon, jonka sykevyöhön en tuntenut kuristuvani.

Vuosi sitten, kesäkuussa 2018, istuskelin lukemassa vanhaa päiväkirjaani. Olin kirjoittanut itselleni bucket listin, jota tutkin mielenkiinnolla. Osan listan kohdista sain jo yliviivata.

- Muuta asumaan ulkomaille
- Näe Eiffel-torni
- Opi viheltämään - Anteeks mitä? No sitä en osaa vieläkään.

Lista oli pitkä ja koostui monesta enemmän ja vähemmän realistisesta asiasta, joita haluaisin elämäni aikana kokea. Sitten:

- Juokse puolimaraton
- Juokse maraton

Pysähdyin miettimään. Olisihan se nyt tosi siistiä, mutta ehkä sitten joskus. Sitten joskus.. Milloin on sitten joskus? Heräänkö vain joku aamu ajatellen, että hei, tänään on se päivä? Tuskin.
Oli kesäkuu, paras juoksukausi oli juuri alkanut. Asuin Jyväskylässä ja ainoa tietämäni juoksutapahtuma kaupungissa oli Finlandia Marathon syyskuussa. Sen enempää miettimättä ilmoittauduin mukaan puolimaratonille.

Jäin koukkuun.

Kuva: Ville Kotimäki



Viimeisen vuoden aikana suhtautumiseni juoksuun on muuttunut paljon. Harrastuksesta on tullut elämäntapa ja intohimo lajia kohtaan on kasvanut kasvamistaan. Juoksu on edelleen ennen kaikkea hauskaa, mutta tavoitteellisuus on tuonut mukaan myös tiettyä vakavuutta - halu kehittyä on valtava. Lisäksi juoksu tuo elämääni tasapainoa. Saan siitä paitsi paljon iloa ja energiaa, hallitsen sen avulla myös stressiä. Siitä huolimatta olen ehtinyt löytää itseni jo muutaman kerran tilanteista, joissa tajuan stressaavani (itse tekemääni, ei kenenkään pakottamaa) juoksuohjelmaa tai sitä, että urheilukellostani loppui akku kesken lenkin. Silloin muistuttelen itselleni, miksi juoksen. Juoksen, koska nautin siitä ja haluan juosta. Siksi, että siitä tulee hyvä olo. Olen harrastelija, eikä elantoni ole kiinni juoksutreeneistäni. Kaikista stressinaiheista rakas harrastukseni on viimeinen, mistä kannattaa stressata.

Itse juoksemisen ohella myös tiede ja faktat lajin ympärillä kiehtovat. Biologia ja ravitsemus ovat olleet suuria mielenkiinnon kohteitani aina, mutta nyt asia kiinnostaa myös juoksun näkökulmasta. Tietoa aiheesta löytyy enemmän kuin ehdin tutkia, mikä tekee siitä vieläkin mielenkiintoisempaa.
Tähän asti olen rakentanut juoksuohjelmani netistä ja kirjoista löytämilläni ohjeilla. Juoksutekniikkaa olen harjoitellut YouTube-videoiden avulla. Juoksen yleensä yksin, mutta olen pyöritellyt mielessäni ajatusta johonkin valmennusryhmään liittymisestä - jostain syystä en ole sitä vielä uskaltanut tehdä. Haluaisin kehittää erityisesti juoksutekniikkaani, ja siihen apu ulkopuolelta olisi tarpeen.

Suunnitelmissani on juosta useampia puolimaratoneja ennen maratonia.
Puolimaratoneja minulla on nyt takana kaksi: Vantaan maraton 15.10.2018, joka taittui aikaan 01:58:26, sekä Helsinki City Run 18.5.2019 muutaman sekunnin nopeammalla ajalla (01:58:17). Syksyn Finlandia Marathonille en lopulta koskaan päässyt, koska sain flunssan juuri ennen tapahtumaa.

Matkana puolimaraton on mielestäni ihana! Olenkin siis innostunut asettamaan itselleni aikatavoitteita sen suhteen. 8.6. juostavalla Helsinki Half Marathonilla tavoittelen ajakseni 1:50-1:55.

Ensimmäisen maratonin ajankohtaa en ole vielä päättänyt, mutta haaveenani olisi juosta se joko syksyllä 2019 tai keväällä/kesällä 2020.



puolimaraton juoksu vantaan maraton
smoothie breakfast bowls aamupala kulho
kirsikkapuu helsinki kukinta




Lähipiirini saa kuunnella juoksuhöpinöitäni enemmän kuin tarpeeksi. Helpotan vähän heidän taakkaansa ja puran jatkossa osan siitä tänne blogiin. Blogia kirjoitan päiväkirjamaisella otteella harrastelijajuoksijan arjesta ja ajatuksista matkalla kohti maratonia. Pyrin kirjoittamaan mietteitäni mahdollisimman rehellisesti, sen kummemmin hienostelematta.

Tervetuloa seurailemaan!

2 kommenttia:

  1. Hei! Juokseminen on juoksusta bloggaaminen on kivaa!! Sullahan on sujunut hyvin puolikkaat. Maratonille sitten vain, kun siltä tuntuu. 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Elina!

      Kiitos kommentista. Niin on! Tai ainakin uskon niin - koska juokseminen on kivaa, uskon vahvasti että niin on siitä bloggaaminenkin. :)
      Kiitokset! Viimeisimmästä puolikkaasta tosin itselle jäi päällimmäisenä fiiliksenä mieleen pettymys, mutta siitä taas opitaan ja mennään kohti seuraavaa juoksua. Se maraton kyllä kutkuttelee ihanasti mielessä, hetkinen täytyy vielä kerätä treeniä ja rohkeutta siihen. :)

      Poista