Vantaan maraton 2019 - kisaraportti

Tänään on juhlapäivä, mun ensimmäisen puolimaratonin 1-vuotispäivä nimittäin! Ensimmäisen puolimaratonini juoksin Vantaan maratonilla 2018 - ja pitihän sama tapahtuma päästä kokemaan uudestaan. Eilinen juoksu oli yksi onnistuneimmista juoksuistani hetkeen, ja olen edelleen jonkinlaisessa endorfiinipöllyssä. Ja mikä olisikaan parempi tapa lietsoa endorfiineja kuin kerrata kisan kulku vielä kerran? Niinpä. Tässä siis kisaraportti Vantaan maratonilta 2019!

Kisaviikko ja valmistautuminen

Valmistautuminen Vantaalle sujui hyvin lukuunottamatta elo-syyskuun vaihteen sairastelua, jonka vuoksi treenit jäivät pois kokonaan puoleksitoista viikoksi. Taudin hellitettyä treenit lähtivät kuitenkin onneksi kulkemaan melko nopeasti. Viikko ennen kisaa sain tosin antibioottikuurin, jonka pelkäsin vaikuttavan juoksuun, vaikka lääkäriltä luvan kisaamiseen sainkin.

Kisaviikolla juoksin keskiviikkona yhden reippaamman lenkin (5km vk-sykkeillä + alku- ja loppuverkat) ja torstaina kevyen 6km herättelylenkin. Varsinaista tankkaamista en tälläkertaa suorittanut, mutta kiinnitin tavallista enemmän huomiota hiilareiden riittävään määrään. Vatsani ei tykkää antibiooteista, joten yritin koko viikon syödä mahdollisimman vatsaystävällisesti – suurin pelkoni kisaa ajatellen oli vatsaongelmat.

Unen määrässä mitattuna tämä viikko oli varmaankin paras kisaviikkoni tähänastisista. Olen hiljattain kuunnellut Matthew Walkerin kirjaa Miksi nukumme – Unen voima (vahva suositus muuten sille, mielenkiintoista asiaa) ja siitä inspiroituneena olen muutaman viikon yrittänyt mennä aikaisemmin nukkumaan. Se onkin ollut mitä parhain päätös - unimääräni ovat nouseet suunnilleen 6-7 tunnista 7-9 tuntiin yössä. Positiivinen muutos olossa on ollut suurempi kuin osasin odottaa. Uni on ollut itselläni liian usein prioriteettilistan häntäpäässä (ei kannattaisi), mutta jatkossa aion pyrkiä kiinnittämään asiaan enemmän huomiota ja satsaamaan uneen.

Kisapäivä

Aamulla heräsin ennen herätyskelloa klo 8 jälkeen. Yleensä kisaa edeltävän yön olen nukkunut jännityksestä johtuen huonosti, mutta tällä kertaa tunsin oloni levänneeksi. Puolimaratonin lähtö oli vasta iltapäivällä, joten aikaa valmistautumiseen jäi reilusti. Söin rauhassa aamupalan, jännitin Eliud Kipchogen yritystä rikkoa kahden tunnin haamuraja maratonilla, luin hesaria ja pakkasin kamat. Pakkaaminen olikin yllättävän vaikeaa, sillä en oikein osannut päättää, mitä pukisin päälleni. Sää oli mitä parhain juoksemiseen, suunnilleen +10 astetta ja pientä tihkusadetta - mutta en ollut koskaan kisannut niin viileässä, enkä osannut arvioida, minkä verran vaatetta olisi sopivasti. Siitä johtuen pakkasinkin mukaani variaation erilaisia asuja ja päätin tehdä lopullisen asupäätöksen vasta paikan päällä. Klo 11 jälkeen lähdimme ”huoltohenkilöni” kanssa junalla kohti Vantaata.

Saavuimme kisa-alueelle vähän klo 12 jälkeen. Olin varannut tarkoituksella reilusti aikaa, ettei vain tulisi kiire.. No, näin paljoa aikaa ei olisi kyllä tarvinnut varata. Juoksunumeron nouto itsepalveluna narulta tapahtui noin minuutissa, jonka jälkeen kiersimme hallin expo-kojut. Järjestelyt oli hoidettu todella hyvin ja kaikki sujui niin nopeasti ja vaivatta, että odotteluaikaa jäi reilusti. Huilailin ja söin vielä viimeisen välipalabanaanin. Aika kului kuitenkin yllättävän nopeasti fiilistellessä tunnelmaa, ja pian olikin jo aika lähteä verryttelemään.

Puolimaraton 

Jännitykseltä ei tälläkään kertaa vältytty ja maaliviivalla lähtöä odotellessani olin jälleen niin hermostuksissani, etten löytänyt jäniksiä, joiden perään minun oli tarkoitus lyöttäytyä. Olin aiemmin asettanut aikatavoitteekseni 1:50 (vauhti 5:12min/km) alituksen, mutta antibioottikuurista johtuen olin alkanut epäröidä. Edellinen ennätykseni oli helteiseltä kesäkuun HHM:ltä, 1:57:59.

Lähtölaukaus pamahti ja juoksijamassa lähti liikkeelle. Ensimmäiset kilometrit olivat aika ruuhkaisia, mutta spottasin juoksututtuni parinkymmenen metrin päässä edessäni. Päätin juosta hänet kiinni. Myös 1:50 jänikset löytyivät – he johdattivat juoksijaryhmää noin 50 metriä edessämme. Meillä oli juoksukaverini kanssa sama tavoite, joten jäin hänen rinnalleen juoksemaan – pidimme jäniksiä kuitenkin kokoajan silmällä. Ensimmäisten kilometrien vauhti oli vähän tavoitevauhtia reippaampi, noin 5:00min/km.

Suunnilleen 3km kohdalla aloin ensimmäisen kerran tuskailemaan vauhtia – se tuntui vähän liian kovalta. Askel oli jäykkä ja sykekin huiteli jo vk-alueen ylärajalla (en katsonut, mutta tunsin sen – asia myös vahvistui jälkikäteen kellon dataa tutkiessani). Mietin, että jos olo on jo tässä vaiheessa tällainen, miten ikinä jaksaisin maaliin saakka? Pohdin vauhdin hidastamista. Hidastamisen sijaan päätin kuitenkin sinnitellä vielä hetken, keskittyen hengitykseen ja tekniikkaan. Jos olo ei helpottuisi, hidastaminen olisi välttämätöntä.

Suunnilleen 6km kohdalla totesimme yhdessä juoksukaverini kanssa, että jänikset pitäisi ottaa kiinni. Kiristelimme vauhtia pikkuhiljaa ja pian kolmen jäniksen vetämä juoksijaryhmä oli saavutettu. Tunsin, kuinka askel alkoi pikkuhiljaa rullaamaan paremmin. Sain jostakin uutta energiaa ja juoksu alkoi kulkea. 10km jälkeen aloin uskoa, että 1:50 alittuminen voisi oikeasti onnistua. Pysyin tiiviisti kiinni jänisten selissä - ryhmästä sai tuulisessa säässä vetoapua ja voimaa muutenkin.

15km kohdalla heräsin ajatukseen, että miten on edes mahdollista, että olo on vieläkin näin hyvä. Juoksu kulki kevyesti ja askel rullasi. Pelkäämiäni vatsavaivojakaan ei ollut ilmaantunut ollenkaan. Iloitsin ajatuksesta - olin ennätysvauhdissani! Sain ajatuksesta energiaa, vaikka samalla se vähän myös kauhistutti. Join urheilujuomaa jokaisella juomapisteellä lukuunottamatta ensimmäistä, glukoosipastilleja nappasin suuhuni vartin välein ensimmäisen tunnin jälkeen. Pastillien ottaminen oli ollut tarkoitus aloittaa aikasemmin, mutta olin onnistunut unohtamaan ne tyystin. Toinen unohtamani asia oli tuplasolmut lenkkareihin.. Onneksi nauhat eivät auenneet.

17km on yleensä ollut kohdallani rajapyykki, jonka jälkeen on alkanut se todellinen taistelu. Odotin tätä tuttua kärsimysrajaa saapuvaksi. 17km kyltti ohittui. Sitten seuraava, 18km. Mitä tämä on? Toki olo siinä kohtaa oli epämukava, mutta aiemmilta puolimaratoneilta tuttua lähes sietämätöntä epämukavuutta ja kipua ei vielä ollut . 18km kohdalla jänikset (jotka olivat aivan mahtavia!) totesivat, että neiti valkoisessa lippiksessä näyttää vielä sen verran virkeältä, että lähtee nyt kiristämään tahtia - ja näin tein. Seurakseni ryhmästä sain 14-vuotiaan pojan, joka juoksi ensimmäistä puolimaratoniaan. Vau - ensimmäinen puolikas ja alle 1:50 tahdissa! Juoksimme hänen kanssaan rintarinnan kohti maalia. Tsemppasin häntä tasaisin väliajoin, ja sain siitä itsekin valtavasti voimaa. Koin, että nyt on minun vuoroni olla ”jänis” ja kirittää hänet maaliin. Läsnäolollaan hän kiritti minua. 200 metriä ennen maalia totesin, että nyt on aika loppukirille. Tämä nuori lupaus vetikin ihan mielettömän loppukirin – kirkkaasti ohitseni! Itsekin kiristin tahtia, mutta mitään ”all out”-loppukiriä en vetänyt. Olin jo ylittänyt itseni, olin onnellinen. Kello pysähtyi lopulta nettoaikaan 1:48:50 (brutto 1:49:07).

Juoksun jälkeen

Fiilis maalissa oli mahtava. Sain mitalin kaulaani ja maalissa vastassa oli oma ”huoltajani”. Hain maalihuollosta eväät ja paikalle ilmestyi myös juoksukaverini, jonka kanssa taitoimme matkaa pitkään yhdessä. Hänkin oli päässyt tavoitteeseensa, 1:50 oli alittunut hänelläkin! Mutustin eväitä, hain reppuni tavarasäilytyksestä ja lähdimme kohti kotia. Hikisenä, mutta onnellisena.

Illalla olo oli hyvä. Kaksi edellistä puolimaratonia juoksin helteessä, ja molempien kisojen jälkeen olin kisan jälkeen hyvin huonovointinen. Tällä kertaa minkäänlaista huonovointisuutta ei ilmaantunut, onneksi. Illan vietin rentoutuen ja syöden hyvin. Ensimmäistä kertaa en saanut myöskään yhtään mustaa varpaankynttä tai rakkoa jalkaan – saavutus sekin!

Paransin aikaani viime vuoden Vantaan maratonilta yhteensä 9 minuuttia ja 24 sekuntia. Ennätystäni paransin 8 minuuttia ja 9 sekuntia. Yllätin ja ylitin itseni – vielä hetki sitten 1:50 alitus tuntui täysin mahdottomalta. Vielä edellisenä päivänäkin ajatus tuntui vähän mahdottomalta. Joskus omalle kehitykselleen sokaistuu – silloin rajojen kokeileminen voi toimia hyvänä herättelijänä.

Olen niin onnellinen, että olen löysin juoksun. Juoksusta on tullut mulle paitsi rakas harrastus, myös elämäntapa. Toivon, että juoksuvuosia olisi edessä tulevaisuudessa vielä lukuisia. ❤ Ja Vantaan maratonille haluaisin ehdottomasti myös ensivuonna!

Vantaan maraton, plussat ja miinukset

+ Hyvin järjestetty tapahtuma, kaikki toimi moitteettomasti!
+ Lämmin tunnelma, hyvällä tavalla "kylätapahtuman" tuntua
+ Tasainen reitti, puolimaraton juostiin kahtena reiluna 10,5km kierroksena
+ Jänispalvelu

- Enpä oikeastaan keksi juuri moitetta. Tämä oli tosiaan toinen kertani Vantaalla, Vantaan lisäksi olen juossut puolimaratonin myös Helsinki City Runilla ja Helsinki Half Marathonilla. Vantaa on ehdoton suosikkini!

Helsinki Half Marathon juostiin viime lauantaina 8.6.2019 helteisessä kesäsäässä. Lyhyesti kuvailtuna voisin sanoa päiväni olleen vuoristorata - moneltakin osin. Päällimmäisenä mieleeni jäi kuitenkin onni ja helpotus. Tässä koko tarina kisaraportin muodossa.

Edellisen postauksen, Lähtölaskenta Helsinki Half Marathonille, julkaisin kisapäivän aamuna. Sen yhteydessä kävin läpi valmisteluviikkoni sisällön sekä suunnitelmani kisaa varten. Koen, että valmistautumiseni onnistui hyvin - tai ainakin huomattavan paljon paremmin kuin ennen reilun kolmen viikon takaista Helsinki City Runia, jonka osalta valmistautuminen oli mennyt aivan puihin. Kisapäivän aamuna puhkuin intoa ja energiaa, oloni oli levännyt ja jalkani tuntuivat kevyiltä. 

Kisapaikka

Saavuin kisapaikalle noin klo 7:45. Edellisillä kahdella puolimaratonillani minulla oli ollut oma kannustaja, "huoltaja", mukanani, mutta tällä kertaa saavuin yksin. En kuitenkaan ehtinyt edes ajatella olevani yksin, sillä kaikki keskittymiseni meni kisapaikan tutkailuun. Kävin viemässä reppuni tavarasäilytykseen ja siirryin vessajonoon reilu puolituntia ennen lähtöä. Ja onneksi niin - jono oli aivan tolkuttoman pitkä. Jos olisin aloittanut jonottamisen yhtään myöhemmin, en olisi ehtinyt vessaan ennen starttia. Mitä lähemmäksi puolta yhdeksää kello tikitti, sitä levottomammaksi jonottajat kävivät. Kaikki vilkuilivat vuoroin kelloa, vuoroin jonoa ja liikuskelivat hermostuneena. Oma vuoroni koitti klo 8:25. Paniikin sekaisin tuntein pinkaisin vessaan ja samantien ulos, ja sen jälkeen otinkin "kevyen" alkulämmittelykirmauksen lähtöalueelle. Ehdin juuri ja juuri - kerkesin seisoskella alueella vain muutamia kymmeniä sekunteja, kun kello löi 8:30 ja lähtölaukaus kajahti ilmoille.

Puolimaraton

Olin saapunut vessajonon vuoksi lähtöalueelle niin viime hetkellä, etten ollut ehtinyt valita paikkaani yhtään. Tarkoitukseni oli ollut lähteä 1:55 jänisten matkaan, mutta huomasin olevani jossakin 2:00 ja 2:10 jänisten välimaastossa ihmismassassa. Lähdin kuitenkin hymyillen ja onnellisena liikkeelle - samapa tuo, missä sillä hetkellä olin. Voisin kuroa aikaa kiinni myöhemmin.

Ensimmäiset pari kilometriä olivat pelkkää euforiaa. "Tässä sitä ollaan taas, juoksemassa yhdessä, numerolappu rinnassa!" Juoksu tuntui hyvältä ja askel oli kevyt. Etenkin alun kilometrit olivat todella ruuhkaisia, mutta se oli oletettavissa eikä se haitannut minua. Päätin, että juoksen 10km saakka 2:00 jänisten matkassa. Jänikset olivat helposti tunnistettavissa ja seurattavissa juoksurepussa liehuvasta tavoiteaikalipusta - se oli mahtavaa! Sain keskittyä rauhassa juoksemiseen, ja kelloa vilkuilin vain satunnaisesti. Myös syke pysyi hyvin aisoissa.

Aloin kiinnittää huomiota kuumuuteen ensimmäisten kilometrien euforian alettua hieman hälvetä. Reitillä oli myös varjoisampia osuuksia, mitkä virkistivät ihanasti. Strategiani oli juoda jokaisella juomapisteellä mukillinen joko urheilujuomaa tai vettä ja kaataa yksi mukillinen vettä päälleni. Ensimmäisen Siripirin nappasin 5km kohdalla, toisen 10km kohdalla. Yritin etsiä aamulla pakkaamiani merisuolakiteitä juoksuvyöstäni vimmatusti, mutta en löytänyt niitä millään - epäilin niiden tippuneen matkalle. Suolat jäivät siis syömättä.

Noin 10km kohdalla lähdin kiristämään tahtia ja ohitin 2:00 jänikset. Juoksu tuntui edelleen hyvältä, ja katselin onnellisena kauniita merimaisemia reitin varrella. Jonkin ajan kuluttua eteeni ilmestyi juoksututtuni somesta. Juttelimme hetken fiiliksistä, ja molemmat meistä oli sitä mieltä, että juoksu tuntui nyt paljon kolmen viikon takaista HCR:ää helpommalta. Jatkoimme juoksua yhdessä rinnakkain. Laitoin kuulokkeet korviini, emmekä juuri puhuneet, mutta juoksimme kuitenkin koko loppumatkan vieretysten. 

Suunnilleen 16km kohdalla juoksu alkoi muuttua haastavaksi. Hiki virtasi ja jano oli kova. Otin Siripirin ja haaveilin merisuolakiteistä. Aurinko paahtoi ja odotin vain seuraavaa juomapistettä. Jossain vaiheessa minua alkoi palelemaan - nestehukan merkki, ei lainkaan hyvä juttu. Kun juomapiste vihdoin tuli kohdalle, juotavaa ei ollutkaan heti tarjolla ja tyhjiä mukeja lojui pitkin pöytää. Odotin, että mukiini kaadettiin vettä - tiesin, että minun oli saatava nestettä. Join kaksi mukillista, kaadoin yhden päälleni ja jatkoin matkaa. Kaduin, etten ollut ottanut omia juomia mukaan. 

Viimeinen ylämäki.. Se oli raastava. Töpötin rauhallista vauhtia mäkeä ylös, mäki tuntui loputtomalta. Syke hakkasi lähes tapissa ja päähäni mahtui vain yksi ajatus: maali. Moni käveli mäkeä ylös, ja se kävi myös itselläni mielessä. Sysäsin ajatuksen kuitenkin syrjään ja keskityin miettimään mäen jälkeen koittavaa alamäkeä. Pian mäki oli selätetty.

Reitin varrella näkyi lohduttoman paljon huonovointisia juoksijoita ensiapuhenkilökunnan kanssa. Toivoin, etten olisi pian yksi heistä. Yritin kiristää vähän tahtia. Jalat tuntuivat tahmeilta ja maali loputtoman kaukaiselta, vaikka todellisuudessa matkaa oli enää reilu kilometri. Töölönlahden rantareitin varrella oli kivasti kannustajia, vilkaisin kelloani. Syke huiteli maksimikestävyysalueella. Muutama sata metriä ennen maalia juoksututtuni huikkasi, että "nyt mennään!" ja lähti sprinttaamaan kohti maalia. Läähätin tuskissani. "No hitto!", mietin, ja lähdin perään niin kovaa kuin jaloistani ja keuhkoistani sillä hetkellä pääsin. Ylitin maaliviivan ja kyykistyin tasaamaan hengitystäni. Nousin seisomaan, kaivoin kännykän juoksuvyöstäni ja näin tulospalvelun lähettämän tekstiviestin: "Julia has finished 21.1km - Helsinki Half Marathon in 1:57:59". Onnentunne lähti vyörymään lävitseni. Ennätys! 18 sekuntia nopeampi aika kuin kolme viikkoa sitten. Jes!

Sain mitalin kaulaani ja keräsin maalihuollosta mukaani vichyä, RedBullia, proteiinijäätelöä ja siemennäkkäriä. Jäin hetkeksi fiilistelemään alueelle ja juttelemaan muiden juoksijoiden kanssa. Lonkankoukistaja tuntui vähän kipeältä, mutta se ei haitannut. Oloni oli aivan mahtava!

Mutta sitten..

Lähdin kisa-alueelta kotiin mitali kaulassa onnellisena ja hyvävointisena. Kävin kotona suihkussa, söin vähän ja pakkasin matkalaukkuni. Olin lähdössä junalla kotikonnuilleni Jyväskylään, ja tarkoitukseni oli syödä kunnolla vasta junassa. Join kotona ollessani 1,5l vettä, johon olin sekoittanut suolaa, ja toisen samanmoisen otin kainalooni lähtiessäni kohti rautatieasemaa.

Huono olo alkoi iskeä jo matkalla rautatieasemalle. Aikaa kisan päättymisestä oli kulunut pari tuntia, ja minulle oli aiemmallakin puolikkaalla tullut huono olo kisan jälkeen. Ajattelin sen menevän pian ohi ja litkin vettä pullostani. Pääsin junaan, ja olo vain paheni. Ja paheni. Ja paheni vielä enemmän. 

Elämäni kamalin junamatka. Yritin juoda, mutta juomani nesteet eivät pysyneet sisällä ja tulivat ylös. Huonovointisuuteni hävetti - muiden matkustajien ei varmasti ollut mukava katsella sellaista. Yritin imeskellä suolaa sipseistä, joita ihanan ystävällinen tuntematon kanssamatkustaja oli käynyt minulle ravintolavaunusta ostamassa. Oloni heikkeni heikkenemistään, tärisin ja lihakseni kramppasivat. Puhuminen alkoi olla vaikeaa. Lähelläni istuvat ihmiset alkoivat huolestumaan, ja sain apua kolmelta tuntemattomalta, uskomattoman ystävälliseltä ihmiseltä junamatkani aikana. Olen ikuisesti heille kiitollinen ja harmittaa, etten siinä tilassa pystynyt heitä kiittämään paremmin.

Jyväskylässä junaa vastassa olivat äitini ja hänen miehensä. Muistikuvat tilanteesta ovat vähän hämärtyneet, muistan kun minut talutettiin junasta ulos. Jalkani eivät enää kantaneet ja lyyhistyin matkakeskuksen pihalle. Paikalle kutsuttiin ambulanssi, jolla matka jatkui keskussairaalaan. 

Nestehukka. Natrium ja elektrolyytit niin matalalla, ettei neste ollut enää imeytynyt kehooni. Sain tiputuksessa 1,5 litraa nestettä sekä myös pahoinvointilääkettä suoraan suoneen. Sain todella hyvää hoitoa, ja olen aivan suunnattoman kiitollinen kaikille minua hoitaneille! Oloni alkoi onneksi helpottamaan muutamassa tunnissa, jonka jälkeen sairaalan vuoteella levätessäni ehdin pohdiskelemaan kaikenlaista. Terveys on asia, jota pidetään liian helposti itsestäänselvyytenä ja arvostetaan vasta sitten, kun jotakin tapahtuu. Olen niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että saan olla terve. Saan elää, saan juosta ja saan matkustaa - saan tehdä niitä asioita, joista pidän. Terveyteni sallii minulle sen. Muistetaan kaikki olla kiitollisia terveydestämme. 

Kaikki hyvin

Kaikki on nyt hyvin ja voin aivan mainiosti, mutta lauantainen toki säikäytti kovasti. Helle on kropalle iso rasitus, ja vaikka olin pyrkinyt valmistautumaan kunnolla ja juomaan myös kisan jälkeen reilusti, en ollut kuitenkaan saanut nesteytettyä itseäni riittävästi. Tästä kuitenkin taas opitaan ja jatketaan yhtä kokemusta rikkaampana. Jos kisapäivälle tulevaisuudessa osuu hellepäivä, pakkaan varmasti mukaani myös omia juomia sekä ainakin kaksi pussia suolakiteitä - siltä varalta, jos toinen sattuu hukkumaan. Ja ainiin, löysin "kadonneet" merisuolakiteeni kotona. Ne olivat kulkeutuneet juoksuvyössäni sellaiseen pieneen nurkkaan, etten ollut niitä juostessani vain löytänyt.

Kokonaisuudessaan itse juoksusta ja Helsinki Half Marathonista tapahtumana jäi minulle hyvät muistot. Maltoin aloittaa juoksun tarpeeksi rauhallisesti ja kiristin vauhtia loppua kohti. Juoksu tuntui pitkään todella hyvältä ja oikeasti nautin matkasta. En ollut kelloni vanki, vilkaisin sitä vain välillä. Reitti oli upean kaunis ja jänispalvelu todella toimiva. Reitti oli myös merkitty erinomaisesti. Juomahuollon osalta olisi ollut vähän parannettavaa, sillä kisassa juostessa juotavaa ei ole kiva jäädä muki kädessä odottelemaan. Sen osalta tapahtuma on kuitenkin saanut niin paljon kritiikkiä ja mediahuomiota, että jätän kritisoinnin omalta osaltani nyt sikseen. 

Helsinki Half Marathon - plussat & miinukset

+ kaunis ja tasainen reitti

+ tunnelma

+ sujuva juoksunumeroiden nouto (kävin Kampissa perjantaina)

+ sujuva varustesäilytys

+ toimiva jänispalvelu

+ selkeät reittimerkinnät

+ maalihuolto

- juomahuolto, mutta ei siitä sen enempää

Kuten huomaatte, plussat voittivat aika roimasti miinukset. Tykkäsin tapahtumasta kovasti, aion varmasti juosta HHM:llä vielä uudelleen. Suosittelen lämpimästi!

"Failure can become our most powerful path to learning if we're willing to choose courage over comfort."

1 tunti ja 48 minuuttia. Sen verran on aikaa Helsinki Half Marathonin lähtölaukaukseen!

Fiilis nyt on monella tavalla erilainen kuin kolme viikkoa sitten, muutama tunti ennen Helsinki City Runia. City Runia jännitin aivan valtavasti. Perhoset lepattelivat vatsassani jo pari viikkoa ennen tapahtumaa, ja pelkkä kisan ajatteleminenkin sai aikaan voimakkaita muljahduksia vatsanpohjassa. Tasan kolme viikkoa sitten tähän aikaan olin jo lähes hermoraunio, eikä sitä voi sanoa enää ihan pelkästään positiiviseksi jännittämiseksi. Luulen, että jännityksen holtittomaan määrään vaikutti erityisesti se, että edellisestä (ensimmäisestä) puolimaratonistani oli kulunut aikaa jo yli puoli vuotta. Olin epävarma, kyseenalaistin kuntoni ja pohdin, että selviänköhän edes maaliin.

Myöskään valmistautumisena HCR:lle mennyt ihan nappiin. Kisaviikko oli kokonaisuudessaan töiden ja muiden menojen osalta hektinen, ja nukuin liian vähän. Tankkaus jäi puolitiehen, etenkin nesteytyksen osalta - ja keskiviikkona työpaikan tiimi-illassa join kaksi lasia viiniäkin (olisi pitänyt jättää väliin). Kisa-aamuna olin niin hermostunut, etten tiennyt miten päin olla. Tapahtuma-alueella jännitys yltyi, ja unohdin kokonaan lämmitellä! Miten niin voi edes käydä? Yritin sitten pikaisesti vähän hypähdellä ja venytellä lähtöalueella, vain pari minuuttia ennen starttia.
Kaiken tämän heikon valmistautumisen lisäksi vauhdinjakoni itse kisassa meni aivan mönkään: aloitin juoksemisen kuntooni nähden liian reippaasti, joten - yllätys yllätys - vauhti hyytyi loppua kohden. Päivä oli lämmin, join liian vähän ja unohdin kokonaan glukoosipastillini. Ei näin..

Nyt tunnelmat ovat yllättävän erilaiset. Ilmoittauduin HHM:lle vasta noin viikko sitten, ja jännittäähän minua nytkin, mutta jännitystä enemmän olen innoissani! Tällä kertaa aion (ainakin yrittää) tehdä toisin ne asiat, jotka eivät viimeksi toimineet. Kokeilen aivan toisenlaista taktiikkaa - saa nähdä, toimiiko. En millään malttaisi enää odottaa, haluaisin jo juoksemaan!

Valmistautumiseni kisaviikolla

Tiistai

Juoksin viimeisen lenkin, noin 30min ihan kevyttä hölköttelyä.
Aloitin myös tankkauksen: söin pari ylimääräistä välipalaa ja reilumman annoksen kaurapuuroa.

Keskiviikko & torstai

En liikkunut työmatkojen kävelyä ja venyttelyä lukuunottamatta.
Tankkaus jatkui hedelmien, riisin, maissikakkujen ja karkin voimin. Aloitin juomaan myös Dexalia.
Olo tuntui nousseen hiilarimäärän ja liikkumattomuuden takia vähän turvonneelta ja tukalalta.

Varpaankynsien leikkaus torstaina! Tämä on tärkeä!

Perjantai

Kevyt ravistelulenkki 20min, muutama pieni reippaampi pyrähdys.
Normaali ruokavalio, Dexalia ja vichyä.
Juoksunumeron haku ja sen fiilistelyä.

Suunnitelmani kisaan

Ajattelin aloittaa 1:55 jänisten tahdissa (noin 5:27min/km vauhdilla), ja 10km kohdalla tuntuman mukaan kiihdyttää vauhtia (noin 5:12-5:20/min/km kohdille). Varaan matkalle mukaan 4kpl Siripirejä, joita aion napata 15min välein. Otan mukaan myös merisuolakiteitä. Aion juoda jokaisella juomapisteellä. Ensimmäistä kertaa aion ottaa mukaani myös kuulokkeet ja puhelimen musiikin kuuntelua varten - olen tehnyt Spotify-soittolista juuri tätä varten. Listalle yritin kerätä kaikki tsemppaavimmat biisit, joita olen vuosien mittaan treenatessani kuunnellut.
Loppua kohden kiihdytän minkä pystyn. Kun tulee vaikeaa, pyrin keskittymään tekniikkaan ja hengitykseen. Olen miettinyt valmiiksi pari tsemppilausettakin (jotka todennäköisesti kyseisellä hetkellä heivaan jonnekin mieleni sopukoihin ja kiroan, että miten hullu sitä onkaan, kun tähän vapaaehtoisesti ryhtyy, haha).

Olen niin täpinöissäni! Kello on nyt 6:60 lauantaiaamuna, aamupala on syöty tunti sitten ja 1,5 litran pullo Dexalia juotu puoleen väliin. Kesän ensimmäinen helleaalto jatkuu, ja päivästä on tulossa lämmin. Onneksi startti on jo klo 8:30.

Tänään juostaan hyvällä fiiliksellä ja nautitaan! Toki pyrin parantamaan aikaani, mutta sitäkin enemmän haluan nauttia juoksemisesta isossa porukassa keskellä kauneinta kesä-Helsinkiä. Tavoitteeni tälle Helsinki Half Marathonille on ennen kaikkea saapua maaliin hymyille - ennätysajassa tai ei. Ainiin, ja mulla alkoi eilen kesäloma!

Tsemppiä kaikille osallistujille! Nautitaan koko 21,0975km ajan - kisapäivä on juoksijoiden juhlapäivä!

Ihanaa viikonloppua!

Ongelma: Viikon pitkän lenkin, pitkiksen, aika ja ulkona sataa vettä kuin saavista. Haluaisit juosta, mutta ei huvittaisi kastua. Juoksumatolla on tylsää. Mitä tehdä?

Vastaus: No juoksumatto! Ei sen ole pakko olla tylsää. Tylsyyttä vastaan on olemassa muutama täsmäase!

Kohtasin edellä mainitun tilanteen viime sunnuntaina. Juoksen yleensä viikon pitkän lenkin viikonloppuna, ja koska lauantaina olin koko päivän reissussa, jäi lenkkipäiväksi sunnuntai. Herätessäni aamulla sää näytti lohduttoman harmaalta, ja aamukahvia juodessani tutkin Ilmatieteenlaitoksen ennusteita: tuomio oli selvä, sadetta koko päivän.

Sateessa, happirikkaassa ja raikkaassa ilmassa juokseminen voi olla aivan ihanaa. Etenkin nopeiden vauhtikestävyyslenkkien, intervallien ja vetojen tekemiseen kasvoja virkistävä sade on aivan omiaan. Mutta se pitkis.. Vilukissana palelen helposti, ja koska pitkät peruskestävyyslenkit juostaan matalalla sykkeellä, on palelun välttämikseksi tärkeää pysyä kuivana. Tulee siis pukea jotakin, mikä suojaa sateelta, mutta kuitenkin hengittää. Tässä kohtaa minulla on varusteissani selkeä puute: en omista sekä vedenpitäviä että hengittäviä juoksuvaatteita lainkaan, kengistä sitten puhumattakaan.

Vaihtoehdoikseni sunnuntaina jäivät seuraavat:

a) Hengittävät, tutut ja hyvät juoksuvaatteeni, jotka kuitenkin kastuvat alta aikayksikön. Tätä seuraa 90 minuuttia kestävä jääkalikoittuminen ja palelu.

b) Vedenpitävän sadetakkini, mikä onkin vallan oiva pitämään minut kuivana - siis kuivana sateelta. Takin sisällä olotila alkaa kuitenkin muistuttaa pian kosteaa saunaa tai trooppista kasvihuonetta, kun hiki ja lämpö eivät pääse ulos. Kastuminen seuraa siis silti - mutta hiestä. Tätä seuraavat 90 minuuttia.

Pohdin näiden kahden vaihtoehdon välillä ja olin jo valitsemassa ensimmäistä, kunnes mieleeni muistui kolmas vaihtoehto - juoksumatto! Tuo ystäväni talven kylmimmiltä pakkasilta. Yleensä en koskaan juokse pitkiä treenejäni matolla, mutta johtuen ehkä sunnuntaista (tiedättehän, sunnuntaille on aivan oma olotilansa) tai jostakin muusta, olin mukavuudenhaluinen. Ja juoksumatollahan on ei tarvitse huolehtia edes juomisesta, kun juomapullon saa kätevästi sille tarkoitettuun telineeseen, ja vessakin aivan lähettyvillä. Näppärää! Niinpä pakkasin treenireppuni ja suuntasin kuntosalille. Salilla, jossa käyn, on onneksi useampia juoksumattoja. Jos mattoja olisi vain pari, en millään kehtaisi varata yhtä käyttööni puoleksitoista tunniksi.

Hyppäsin juoksumatolle ja laitoin äänikirjan pyörimään kuulokkeistani. Aloitin hiljattain kuuntelemaan Harry Pottereita äänikirjoina sarjan alusta alkaen. Olen myös lukenut kirjat lukuisia kertoja, rakastin nuorena sarjaa yli kaiken (okei, taidan rakastaa vieläkin..). Asetin matolle tasaisen rauhallisen vauhdin, noin 9km/h. Säädin välillä nopeutta hieman ripeämmäksi sykkeen sallimissa rajoissa. Vilkuilin välillä kelloa, mutta aika meni kuin siivillä. Yhtäkkiä huomasin 90 minuutin tulleen täyteen.

Pitkä treeni juoksumatolla olikin tällä kertaa tosi kiva! Lenkkarit pysyivät kuivina, sain juosta t-paidassa, jano ei yllättänyt eikä liikennevalot pätkineet lenkkiäni. Lisäksi Harry Potterin ansiosta en huomannut edes ajankulua. Lisäksi päivän draama-annos täyttyi, kun venytellessäni treenin jälkeen kuuntelin kahden naisen sekä huoltomiehen kinastelua siitä, millä äänenvoimakkuudella kuntosalin radion tulisi soida.

Valitsen lenkin ulkona ehdottomasti mieluiten, mutta tällaisen treenin voisin tehdä myös seuraavalla huonolla kelillä.

---

Resepti onnistuneeseen juoksumattotreeniin

Harry Potter-äänikirja Jotakin mielekästä kuunneltavaa (äänikirja, podcast, musiikkia.. )
Sopivan viileät vaatteet
Tuplasolmut lenkkareihin
Näppärä juomapullo
Ripaus asennetta - juoksumatolla voi olla kivaa!

---

Sunnuntain treeni oli muuten viimeinen pitkikseni ennen ensi viikon lauantaina juostavaa Helsinki Half Marathonia. Aloin jo tällä viikolla hieman keventämään treenejäni, ja kävin keskiviikkona juoksemassa 40min kevyttä hölkkää pk-sykkeillä lisäten loppuun vedot 4x 60sec. Eilen helatorstaina maantiepyöräilin 22km, pk-sykkeillä senkin, jonka jälkeen kävin vielä palauttavalla reippaalla 45min kävelyllä. Tällä viikolla olisi tarkoitus juosta vielä yksi lyhyt ja yksi hieman pidempi lenkki. 

En malttaisi millään odottaa ensi viikon lauantaita.

Ihanaa viikonloppua!

Helsinki City Run 2019 - kisaraportti

Lauantaina 18.5.2019 Helsingissä vietettiin Helsinki City Running Day-tapahtumapäivää. Tapahtuman puolimaraton kantaa nimeä Helsinki City Run ja kyseiselle matkalle olin itsekin ilmoittautunut jo puoli vuotta aiemmin lokakuussa, lähes heti ensimmäisen puolimaratonini jälkeen. Tykkään konkreettisista tavoitteista, ja asetin itselleni samantien aikatavoitteen: Vantaalla puolimaraton oli taittunut euforianhuuruisesti aikaan 1:58:26, ja maalissa oloni oli ollut vahva ja energinen. Sen kokemyksen perusteella päätin kunnianhimoisesti lähteä tavoittelemaan 1:50:00 aikaa elämäni toiselle puolimaratonille, Helsinki City Runille.

No miten kävi?

Jännitin kisaa ihan kamalasti. Olin koko kisaviikon jännityksestä sekaisin, ja jännitys yltyi yltymistään lähtöviivalle saakka. Huomasin saman kummallisen jännitysreaktion kuin ennen ensimmäistä puolimaratoniani: vaikka tiesin treenanneeni ahkerasti läpi talven, menetin jostain syystä kaiken itseluottamukseni kisan kynnyksellä. Aloin kyseenalaistamaan omaa kuntoani ja epäilemään, selviänkö edes maaliin. Myös aikatavoite alkoi tuntua täysin epärealistiselta. Yritin rauhoitella itseäni sillä ajatuksella, että olinhan juossut puolimaratonin ennenkin. Se ei rauhoittanut oloani yhtään.

Kisaviikko

Nukuin koko kisaviikon huonosti. Tein aikaisia työvuoroja, mutta en yksinkertaisesti mennyt tai päässyt illalla ajoissa nukkumaan, ja kerrytin itselleni univelkaa. Juoksin viimeisen kevyen lenkin tiistaina, muina päivinä harrastin työmatkaliikuntaa ja kävelin. Nyt jälkikäteen mietittynä olisin voinut jättää pari kävelylenkkiä lyhyemmiksi ja vaikkapa venytellä enemmän, sillä viikko oli muutenkin töiden ja muiden menojen osalta todella hektinen.

Perjantai 17.5.

Perjantai-iltana kävin Töölön Kisahallilla hakemassa juoksunumeroni, tapahtumapaitani sekä kiertelemässä expossa. Expossa oli kaikenlaista mielenkiintoista, mutta olin niin hermostunut, etten jaksanut oikein keskittyä tutkimaan mitään tarkemmin. Hiilihapotettua kookosvettä ostin tutustumispaketin, mutta siihen messusaaliini sitten jäikin. Kotona pohdin, puenko kisaan tapahtumapaidan vai oman paitani. Muistin kuitenkin kuulemani ohjeen, ettei kilpailussa kannata ikinä kokeilla mitään uutta, joten päädyin tuttuun ja turvalliseen juoksupaitaani. Tarkoitukseni oli ollut käydä perjantaina tekemässä vielä herättelevä kevyt lenkki, mutta koska pääsin kotiin vasta myöhään, päätin jättää lenkin väliin. Uni tuli jännityksestä huolimatta nopeasti, johtui varmaankin viikolla kertyneestä univelasta.

Lauantai 18.5. 

Kisa-aamuna kellon soidessa väsytti. Nousin kuitenkin heti, sillä olin laskenut tarkkaan, että aamupala olisi syötävä viimeistään klo 9.40 - silloin aikaa lähtöön olisi tasan 3 tuntia. Aamupalaksi söin kaurapuuroa marjoilla, pähkinöillä ja banaanilla. Aamun mittaan join myös litran urheilujuomaa, ja juomisen lopetin 1,5h ennen lähtöä. Hetki ennen kisapaikalle lähtöä ryntäsin vielä lähikauppaan ostamaan karkeaa merisuolaa. Pakkasin puolikkaalle evääksi kolme glukoosipastillia ja suolakiteitä. Ajattelin, etten tarvitse geelejä - ja ensimmäisellä puolikkaallani sain geelillä aikaan vain huonon olon.

Olin kisapaikalla puolituntia ennen lähtöä. Ehdin käydä vessassa ja katsoa ensimmäisen lähtöryhmän lähdön, jonka jälkeen oli minun aikani siirtyä viivan taakse. Päivä oli lämmin, noin +20 astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kesän ensimmäinen lämmin päivä.

Puolimaraton

Jännitys kipristeli vatsassani, kun astuin ihmisjoukkoon odottamaan lähtöä. Syke oli korkealla, vaikka seisoin paikallani (tai niin paikallani kuin hermostuksissani pystyin). Halusin jo lähteä. Vihdoin lähtölaukaus kajahti, napsautin kelloni käyntiin ja lähdin ihmismassan mukana liikkeelle. Olin laskenut, että 5:10-5:15min/km vauhdilla pääsisin tavoitteeseeni.

Ensimmäiset pari kilometriä sujuivat innostuneessa tunneryöpyssä - täällä sitä ollaan, tätä odotin koko talven! Huomasin sykkeen nousevan heti korkealle, noin 170 lyöntiin sekunnissa, mikä on minulle todellakin epätavallisen korkea tuossa vauhdissa. Ajattelin sen johtuvan jännityksestä ja laskevan pian. Minun oli vaikea hillitä vauhtiani, ja ensimmäiset kilometrit juoksinkin innostuksissani suunniteltua reippaammin.

Jossakin 5km kohdalla kuplani puhkesi ja totesin, ettei syke lähde laskuun. Pakko hidastaa tahtia. Juoksin etenkin ylämäet rauhallisesti, ja sain sykettä laskemaan hetkittäin hieman, mutta se kipusi nopeasti takaisin. Aloin turhautua. Edellisellä puolimaratonilla keskisykkeeni oli ollut 165, ja 170 olisi minulle auttamatta liian korkea. Lämpö alkoi tuntua tukalalta, yritin hakeutua mahdollisuuksien mukaan varjoon. Varjoa ei juuri ollut, mikä huolestutti vähän. En ollut juossut lämpimässä viime kesän jälkeen kertaakaan.

Päivä oli kaunis ja kannustajia mukavasti. Kaikki huomioni kiinnittyi kuitenkin juoksemiseen, sillä se alkoi tuntua hälyttävän raskaalta jo ennen puoltaväliä. Päätin, etten katsoisi sykettäni. Seurasin vauhtiani, laskin tahtia vähän, mutta pyrin pitämään sen 5:20min/km kohdilla - kiihdyttäisin sitten lopussa. Join jokaisella juomapisteellä joko energiajuomaa tai vettä. Lauttasaaren kohdalla, noin puolessa välissä matkaa, kylkeeni alkoi pistämään voimakkaasti. Yritin olla välittämättä kivusta, mutta vauhtini hidastui väkisin. Kipu kuitenkin onneksi katosi melko nopeasti, ja kiristin jälleen tahtia.

Puolessa välissä oloni oli kamala. Kuumuus tuntui tuskaiselta, syke huiteli edelleen 170 lyönnin paikkeilla ja minua oksetti. Mietin, että miten tässä näin kävi - lokakuun puolikkaalla askel oli kevyt 16km saakka. Olin harjoitellut koko talven, enkä ollut pahemmin edes sairastellut. Kuntoni olisi pitänyt olla parempi kuin syksyllä. Yritin kaikin keinoin saada ajatukseni muualle, laskin sadasta alaspäin, lauloin mielessäni ja mietin seuraavaa juomapistettä. Tiesin, että näkisin tuttuja kannustajia pian. Siitä ajatuksesta sain voimaa.

15km kohdalla näin tutut kasvot. Hän kysyi fiilistäni ja kertoi, että minulla olisi noin 3 minuuttia kirittävää 1:50:00 aikatavoitteeni saavuttamiseksi. Huikkasin fiilikseni olevan ok, vaikka todellisuudessa taistelin jokaisella askeleella. En halunnut sanoa sitä ääneen, sillä pelkäsin sen vaikuttavan jaksamiseeni.

Viimeiset kilometrit menivät täysin usvassa. Mietin vain maalia ja sitä, että olisinpa siellä jo. Jalkani olivat lyijyä ja jano kamala. Söin yhden suolakiteen, mutta se vain pahensi oloani. Päätin unohtaa aikatavoitteeni, halusin vain selvitä maaliin. Lopussa kannustajia oli paljon, ja sain siitä voimaa, heitin parit high fivet tuntemattomien kanssa ja vaihdoin pari sanaa vieressäni juoksevan miehen kanssa. Ihmiset ohittelivat minua, vauhtini oli tippunut jonnekin 5:30min/km tietämille. Viimeinen juomapiste tuntui keitaalta! Join ja kaadoin vettä päälleni. Töölönlahden lähettyvillä tienvarsilla näkyi harmillisen monta tuupertunutta juoksijaa ensiapuhenkilökunnan kanssa. Pohdin, että olenkohan itse kohta samassa tilassa. Keskityin vain siihen, etten alkaisi voimaan pahoin.

Alle kilometri ennen maalia vatsani kramppasi. Kramppi oli niin voimakas, että se pakotti minut pysähtymään. Nojailin polviini. Tuntui, ettei minussa ollut enää tippaakaan energiaa, ei tippaakaan. En ikinä pääsisi maaliin. Joutuisin kävelemään. Nostin katseeni, ja ystävällinen liikenteenohjaaja kannusti: "Ei enää pitkästi! Tuonne päin!". En tiedä, mistä keräsin sen voiman, mutta päätin selvitä loppuun - juosten! Mitään huikeaa loppukiriä en ottanut, mutta juoksin niin kovaa kuin vatsani antoi periksi. Maali näkyi jo, jaksan kyllä. Tämä matka menisi vaikka kontaten! Juoksin maaliviivan yli Telia 5G Areenalle ja heittäydyin tekonurmelle istumaan. Mä tein sen! Mä selvisin! Mä oon maalissa!

Pettymys. Pettymys iski vahvana vastoin kasvojani heti, kun tajusin sammuttaa kelloni. Tavoite jäi vain haaveeksi. Hain vettä ja keräsin maalihuollosta eväät mukaani. En pystynyt juomaan, vatsassa hölskyi. Etsin kannustajani yleisön joukosta ja kuulin aikani: 01:58:17, eli paransin aikaani 9 sekuntia lokakuusta.

Maalissa yritin iloita parhaani mukaan, vaikka pettymys kalvoikin mieltäni.

Vauhti hyytyi selvästi loppua kohden. Sijoituin kuitenkin yllättävän hyvin: naisten yleisessä sarjassa juosseista 1952:sta juoksijasta sijoituin sijalle 236. 

Illalla kotona kärsin nestehukasta. Makasin ämpäri vieressäni, jääpussi otsallani ja join suolavettä. Olo koheni vasta useamman tunnin kuluttua. Maaliin tulin noin klo 13:40 ja sain syötyä ensimmäisen kerran kunnolla vasta klo 21 jälkeen. Olin edelleen hyvin pettynyt, ja kerroin siitä perheelleni ja ystävilleni. Puhuminen ja saamani ihanat tsemppiviestit helpottivat oloani, ja pettymys alkoi laantua hieman.

Jälkipuinti

Kisa kokonaisuudessaan oli minulle todella raskas. Keskisykkeeni oli 170 lyöntiä minuutissa, ja join matkan aikana ilmeisesti liian vähän - pari kulausta jokaisella juomapisteellä ei helteeseen tottumattomalle keholleni riittänyt. Luulen myös, että jännityksellä, univelalla ja riittämättömällä levolla oli osuutensa korkeaan sykkeeseen. En myöskään syönyt mukaan ottamiani glukoosipastilleja lainkaan. Lauantai ei selvästikään ollut minun päiväni. Tästä lähdetään kuitenkin parantamaan, ja pettymykset kuuluvat asiaan. Yritän opetella armollisuutta itseäni kohtaan. Aina ei voi onnistua - ja tuntuisivatko onnistumiset edes miltään, jos elämä olisi pelkkää onnistumista?

Helsinki City Running Day on saanut tänä vuonna paljon kritiikkiä osakseen, mutta itse olin tapahtumaan ja sen järjestelyihin tyytyväinen. Lähtö ja maaliintulo sujuivat soljuvasti ja huolto reitillä sekä maalissa toimi mielestäni hyvin. Tavoiteaikajuoksijoita, jäniksiä, jäin kyllä kaipaamaan. Olisi ollut mukavempi jättää tavoiteaika jänisten "huoleksi" ja nauttia matkasta jatkuvan kellontarkkailun sijaan.

Vaikka kisa olikin rankka, palautuminen on sujunut hyvin. Lihaskipu ja kaksi valtavaa rakkoa jaloissani parantuivat muutamassa päivässä. Nyt HCR:stä on viikko, ja kahden viikon kuluttua olisi tarkoitus olla jälleen lähtöviivalla Helsinki Half Marathonilla. En malttaisi millään odottaa, ihanaa!

Tykkäsin jo lapsena liikkua, mutta kilpaillessa muiden ikäisteni kanssa en pärjännyt kovin hyvin. Pienessä Vihtavuoren kylässä harrastusmahdollisuudet olivat ainakin siihen aikaan hyvin rajalliset: ala-asteella harrastin yläkoululaisten pitämää liikuntakerhoa ja 4h-yhdistyksen kokkikerhoa. Lisäksi pelasin hetken koripalloa poikien joukkueessa (tytöille ei omaa ollut) sekä kävin kansalaisopiston tanssitunnilla kerran viikossa. Perheen kanssa kävimme välillä uimassa, pyöräilemässä tai luistelemassa.

Koululiikunnasta sen sijaan en ala-asteella erityisemmin pitänyt. Kun joukkueita kasattiin huutoäänestyksellä, olin usein viimeisten joukossa. Kaikesta tehtiin aina kilpailu. Liikunnasta itsestään pidin kyllä, mutta liikuntatunneilla koin usein vahvaa alemmuudentunnetta. Aivan erityisesti inhosin juoksutestejä. Syksyisin ja keväisin järjestettävissä koululiikunnan kuntotesteissä koululaisten juoksukuntoa mitattiin sekä lyhyellä (50m) että pidemmällä (1500m) matkalla. Lyhyellä matkalla olin hidas, mutta se oli sentään nopeasti ohi. Kaikki kamaluus kulminoitui juuri tuohon 1500 metrin matkaan.

Olin muistaakseni joko viidennellä tai kuudennella luokalla. Kesäloma lähestyi, mutta sitä ennen oli edessä se koulupäivistä kamalin: juoksutestipäivä. Muistan, kun seisoimme luokkakavereideni kanssa rivissä lähtöviivan takana, ja opettaja lähetti meidät matkaan. Lähdin juoksemaan samaa vauhtia muiden kanssa, mutta melko pian jäin jälkeen. Yritin pysyä perässä, mutta välimatka kasvoi kasvamistaan. Kylkeeni pisti ja tuntui, etten saa henkeä. Kävelin hetken. Katsoin, kuinka kevyiltä luokkatovereideni askeleet näyttivät. Jatkoin juoksemista. Maaliin saavuin viimeisenä, jälleen kerran. Minua nolotti ja harmitti. Päätin, etten enää halunnut olla se viimeinen.

Olen monesti kuullut kerrottavan, kuinka koululiikunta on aiheuttanut niin syvän inhon liikuntaa kohtaan, että se jatkuu vielä aikuisiälläkin. Omalla kohdallani kävi päinvastoin. Epäonnistumiset koululiikunnassa opettivat minut juoksemaan.

Vuosien kuluessa juoksusta tuli pikkuhiljaa osa elämääni. Juoksin vuosia fiilispohjalta: juoksin kohottaakseni kuntoani, juoksin suruun ja juoksin iloon. Juoksin, koska siitä tuli hyvä olo. En tiennyt juoksutekniikasta tai juoksuvauhdeista yhtään mitään, kunhan juoksin. Välillä oli kausia, jolloin juoksin vain vähän. Oli kausi, jolloin en pystynyt juoksemaan lainkaan. Jossain vaiheessa aloin seuraamaan sykkeitäni isäni lahjaksi saamalla sykemittarilla (iskää kiinnostaa enemmän kitarat kuin sykkeet). Sykevyön etuosa oli kova ja epämukava, mutta olin utelias. Etsin tietoa ja tutkin. Mieleeni putkahti epärealistisen tuntuinen haave maratonista ja puolimaratonista. Asia tuntui kuitenkin täysin utopistiselta, mutta kirjoitin unelmani ylös. Hankin kunnolliset juoksukengät ja myöhemmin myös oman, nykyaikaisemman urheilukellon, jonka sykevyöhön en tuntenut kuristuvani.

Vuosi sitten, kesäkuussa 2018, istuskelin lukemassa vanhaa päiväkirjaani. Olin kirjoittanut itselleni bucket listin, jota tutkin mielenkiinnolla. Osan listan kohdista sain jo yliviivata.

- Muuta asumaan ulkomaille
- Näe Eiffel-torni
- Opi viheltämään - Anteeks mitä? No sitä en osaa vieläkään.

Lista oli pitkä ja koostui monesta enemmän ja vähemmän realistisesta asiasta, joita haluaisin elämäni aikana kokea. Sitten:

- Juokse puolimaraton
- Juokse maraton

Pysähdyin miettimään. Olisihan se nyt tosi siistiä, mutta ehkä sitten joskus. Sitten joskus.. Milloin on sitten joskus? Heräänkö vain joku aamu ajatellen, että hei, tänään on se päivä? Tuskin.
Oli kesäkuu, paras juoksukausi oli juuri alkanut. Asuin Jyväskylässä ja ainoa tietämäni juoksutapahtuma kaupungissa oli Finlandia Marathon syyskuussa. Sen enempää miettimättä ilmoittauduin mukaan puolimaratonille.

Jäin koukkuun.

Kuva: Ville Kotimäki

Viimeisen vuoden aikana suhtautumiseni juoksuun on muuttunut paljon. Harrastuksesta on tullut elämäntapa ja intohimo lajia kohtaan on kasvanut kasvamistaan. Juoksu on edelleen ennen kaikkea hauskaa, mutta tavoitteellisuus on tuonut mukaan myös tiettyä vakavuutta - halu kehittyä on valtava. Lisäksi juoksu tuo elämääni tasapainoa. Saan siitä paitsi paljon iloa ja energiaa, hallitsen sen avulla myös stressiä. Siitä huolimatta olen ehtinyt löytää itseni jo muutaman kerran tilanteista, joissa tajuan stressaavani (itse tekemääni, ei kenenkään pakottamaa) juoksuohjelmaa tai sitä, että urheilukellostani loppui akku kesken lenkin. Silloin muistuttelen itselleni, miksi juoksen. Juoksen, koska nautin siitä ja haluan juosta. Siksi, että siitä tulee hyvä olo. Olen harrastelija, eikä elantoni ole kiinni juoksutreeneistäni. Kaikista stressinaiheista rakas harrastukseni on viimeinen, mistä kannattaa stressata.

Itse juoksemisen ohella myös tiede ja faktat lajin ympärillä kiehtovat. Biologia ja ravitsemus ovat olleet suuria mielenkiinnon kohteitani aina, mutta nyt asia kiinnostaa myös juoksun näkökulmasta. Tietoa aiheesta löytyy enemmän kuin ehdin tutkia, mikä tekee siitä vieläkin mielenkiintoisempaa.
Tähän asti olen rakentanut juoksuohjelmani netistä ja kirjoista löytämilläni ohjeilla. Juoksutekniikkaa olen harjoitellut YouTube-videoiden avulla. Juoksen yleensä yksin, mutta olen pyöritellyt mielessäni ajatusta johonkin valmennusryhmään liittymisestä - jostain syystä en ole sitä vielä uskaltanut tehdä. Haluaisin kehittää erityisesti juoksutekniikkaani, ja siihen apu ulkopuolelta olisi tarpeen.

Suunnitelmissani on juosta useampia puolimaratoneja ennen maratonia.
Puolimaratoneja minulla on nyt takana kaksi: Vantaan maraton 15.10.2018, joka taittui aikaan 01:58:26, sekä Helsinki City Run 18.5.2019 muutaman sekunnin nopeammalla ajalla (01:58:17). Syksyn Finlandia Marathonille en lopulta koskaan päässyt, koska sain flunssan juuri ennen tapahtumaa.

Matkana puolimaraton on mielestäni ihana! Olenkin siis innostunut asettamaan itselleni aikatavoitteita sen suhteen. 8.6. juostavalla Helsinki Half Marathonilla tavoittelen ajakseni 1:50-1:55.

Ensimmäisen maratonin ajankohtaa en ole vielä päättänyt, mutta haaveenani olisi juosta se joko syksyllä 2019 tai keväällä/kesällä 2020.

Lähipiirini saa kuunnella juoksuhöpinöitäni enemmän kuin tarpeeksi. Helpotan vähän heidän taakkaansa ja puran jatkossa osan siitä tänne blogiin. Blogia kirjoitan päiväkirjamaisella otteella harrastelijajuoksijan arjesta ja ajatuksista matkalla kohti maratonia. Pyrin kirjoittamaan mietteitäni mahdollisimman rehellisesti, sen kummemmin hienostelematta.

Tervetuloa seurailemaan!