Ensimmäinen maraton - kisaraportti

Alkuun varoitus: tämä postaus on pitkä. Siis tosi pitkä. Kokemus oli niin ikimuistoinen, että halusin kirjoittaa auki myös pienet yksityiskohdat.

En oikeastaan oikein vieläkään ymmärrä, mitä lauantaina 3.10. 2020 tapahtui. Sitä, että mä oikeasti juoksin maratonin. Siis 42,195 metriä, omin jaloin! Ihan käsittämätöntä. Tuohon päivään kiteytyy todella paljon tunnetta: yhden unelman saavuttaminen, iloa, innostusta, jännitystä, hermoilua, helpotusta.. Kahden vuoden työn tulos. 

Kisaviikko

Elin koko kisaviikon jonkinlaisessa maratonkuplassa. Juoksu ja kaikki siihen liittyvä on mielessä jatkuvasti, enkä iltaisin meinannut malttaa alkaa nukkumaan, kun mieleen ilmestyi mitä ihmeellisempiä maratonaiheisia kysymyksiä (joita piti tietysti googlata). Jännitys alkoi nostaa päätään jo hyvissä ajoin ennen kisaviikkoa. Lisäksi pelkäsin, että sairastuisin, joutuisin karanteeniin tai jokin muu este tulisi vielä viime hetkellä eteen. Aloin ylianalysoimaan jokaista kehoni tuntemusta - tuntuuko kurkku vähän karhealta? Entä pohje, eikö pohkeessa tunnukin kummalliselta? Jouduin tietoisesti rauhoittelemaan itseäni ja yritin ohjata ajatuksia aktiivisesti muualle. Se ei tosin ollut helppoa, sillä ajatukseni sinkosivat harhautusyrityksistäni huolimatta aina takaisin maratoniin. 

Lisämausteen jännitykseen toi isovarpaaseeni kisaviikkoa edeltävällä viikolla ilmestynyt rakko, joka oli vielä alkuviikosta todella kipeä. En edes yleensä ikinä saa rakkoja! Edellisestä kerrasta oli reilusti yli vuosi, joten tämä oli huonoa tuuria. Jouduin rakon vuoksi lyhentämään maanantain kevyttä lenkkiä pari kilometriä, sillä rakko häiritsi juoksua ja pelkäsin pahentavani sitä. Lenkin jälkeen paketoin varpaan, googlasin kaiken rakonhoitoon liittyvän ja otin töihin rantasandaalit sisäkengiksi aiheuttaen hilpeyttä työkavereissa (sandaalit osoittautuivat itseasiassa niin kivoiksi toimistokengiksi, että tilasin maratonin jälkeen "oikeat" sisäsandaalit, haha).

Keskiviikko & torstai

Hiilihydraattitankkauksen aloitin keskiviikkona ja jatkoin torstaina. Maraton on sen verran pitkä matka, että tankkauksesta on suorituskykyä parantavaa tutkimusnäyttöä. Yleensä suositellaan, hiilareita tankataan noin 8-10g/painokilo parin päivän ajan, ja tankkauksen aikana noin 75% päivän energiansaannista voisi olla hiilihydraateista. Kisaa edeltävänä päivänä syödään yleensä jo normaalisti, ettei olo starttiviivalla olisi niin tukkoinen. 

Olin miettinyt tarkkaan etukäteen, mitä söisin. Söin pääasiassa kaikkea sitä, mitä normaalistikin, mutta suurempia määriä. Proteiineja sekä rasvoja korvasin hiilaripitoisilla ruoilla (esim. aamupalalla vaihdoin pähkinät banaaniin jne). Tankkaus hoitui kaurahiutaleilla, smoothieilla, hedelmäsoseilla, riisillä, riisipuurolla, hillolla, kaurajogurtilla, taateleilla ja leivällä. Söin kyllä myös karkkia ja join jonkin verran urheilujuomaa. Pyrin muutenkin juomaan normaalia enemmän, sillä hiilarit sitovat nestettä ja maratonille lähtiessä nestetasapainon on syytä olla kunnossa.

En ollut koskaan ennen tehnyt varsinaista tankkausta, sillä puolimaratoneille en ollut tankannut muutamia ylimääräisiä välipaloja ja karkkia lukuunottamatta (en ollut laskenut hiilihydraatteja tms). Yllätyksenä tuli, miten paljon ruokaa tuohon hiilarimäärään mahtuu. Vatsa oli illalla ihan täynnä, ja söin, vaikkei ollut enää nälkäkään. Onneksi tankkaus kesti vain kaksi päivää, ja kroppa otti hiilarit vastaan hyvin, mutta olo oli kieltämättä vähän nesteinen perjantaina. Lisäksi minulla oli perjantaina jostakin syystä koko ajan kuuma. En tiedä, johtuiko se tankkauksesta (ja normaalia suuremmasta energian saannista suhteessa kulutukseen) vai jännityksestä.

Keskiviikkona treeniohjelmassani olisi ollut kisaan valmistava treeni, mutta jätin sen kokonaan väliin varpaassa edelleen komeilevan rakon vuoksi. Kun kysyin asiaa valmeltajaltani, ja hän oli sitä mieltä, että on parempi parannella varvasta. Treenin väliin jääminen harmitti ja pelkäsin sen vaikuttaan kisasuoritukseeni.

Perjantai

Perjantain, kisapäivän aaton, olin ottanut töistä vapaaksi. Se saattoi olla virhe, koska olin niin hermostunut ja jännittynyt, etten pystynyt keskittymään mihinkään. Kävin heti aamulla hakemassa kisanumeroni ja pikaisella kierroksella Olympiastadionin expossa. Expossa pisteillä tuote-esittelijät tiedustelivat, mille matkalle olin menossa. Tuntui ihan hullulta - ja samalla hienolta - vastata, että maratonille. Exposta mukaan tarttui kaikenlaista hammastahnanäytteistä kylmägeeliin, lippikseen ja jäätelöön. 

Perjantaina iltapäivällä kävin juoksemassa kevyen 20 minuutin herättelevän "shake out"-lenkin. Sykkeet olivat normaalia korkeammalla, mikä selittyi jännityksellä. Pohdin, että miten ihmeessä selviän seuraavana päivänä lähtöviivalle, sillä olin jo nyt niin hermostunut. Pieni lenkki teki kuitenkin hyvää ja loppupäivän lepäilin. Lueskelin ja katsoin Disney-leffoja (kiitos vielä ihana Maris, joka mahdollisti sen! <3). Illalla mietin vaatteet (pitkähihainen juoksupaita ja trikooshortsit), geelit ja muut maratonille mukaan tarvitsemani valmiiksi, ettei lauantaina tarvitsisi panikoida enää niistä. 

Lauantai - kisapäivä

Sain nukuttua jännityksestä huolimatta yllättävän hyvin. Yritin nukkua mahdollisimman pitkään, sillä startti oli vasta iltapäivällä, klo 14:40. Keitin aamupalaksi riisipuuroa ja yritin kuunnella samalla podcastia, mutten pystynyt keskittymään. Luin perheen ja ystävien lähettämiä tsemppiviestejä, ne oli ihania, kiitos vielä jokaiselle! 

Lopulta jännitys yltyi siihen pisteeseen, että tärisin. Aloin panikoida. Yhtäkkiä tuntuikin siltä, että en ole yhtään valmis maratonille, enkä varmasti selviä edes maaliin. Aloin valmistella itseäni pettymykseen ja psyykkasin itseäni keskeyttämisen varalle. Myös suunnittelemani juoksutahti alkoi tuntui aivan liian reippaalta. Onneksi minun ei tarvinnut olla yksin ja Teemu sai puhuttua minulle vähän järkeä. Sillä hetkellä hän tuntui luottavan minuun sata kertaa enemmän kuin minä itse.

Ennen kisapaikalle Olympiastadionille lähtöä paketoin varpaani (rakko oli melkein parantunut) ja voitelin vaseliinilla kaikki kriittiset paikat. Varmistin varmaan kymmennen kertaa, että minulla kaikki tarvittava mukana. Puin kengät, avasin kotioven, astuin rappukäytävään. Palasin takaisin sisään ja vaihdoin kengät. Jep, paniikkiratkaisu. 

Kisapaikalla olimme suunnilleen klo 14:10. Verryttelin ja venyttelin kevyesti. Jännitys alkoi pikkuhiljaa helpottamaan, sillä tiesin, että nyt ei enää mikään voisi estää minua starttaamasta. Kaikki valmistelu oli tehty. Enää piti vain juosta. Puin kasvomaskin kasvoilleni ja asetuin lähtökarsinaan. Tässä vaiheessa olin jo enemmän innoissani kuin jännittynyt!

Maraton

Pakko heti alkuun sanoa, että koronaan liittyvät turvatoimet oli järjestetty Helsinki City Running Day:ssa ja Helsinki City Marathonilla todella hyvin. Kaikilla juoksijoilla (ainakin kaikilla, ketkä näin) oli maskit startissa. Tänä vuonna ajanotto tapahtui ainoastaan nettoaikojen perusteella, eli kun lähtölaukaus kajahti, lähdin rauhassa liikkeelle ja napsautin kellon käytiin vasta ylittäessäni lähtöviivan.

1-10km

Ensimmäiset kilometrit menivät jonkinlaisessa tunnepöllyssä. Olin innostunut, onnellinen ja fiiliksissä! Mietin, että tässä sitä nyt juostaan, maratonia! Matkaa, josta olin haaveillut. Olin haljeta onnesta. Hymyilin ja fiilistelin tunnelmaa, kanssajuoksijoita, kannustajia, säätä.. Kaikkea! Sää oli muuten aivan täydellinen, +15 astetta ja pilvipoutaa. Paras mahdollinen juoksuun. Kelloa vilkaisin muutaman kerran, mutta päätin kellon sijaan juosta tällä kertaa fiiliksen mukaan.

Juttelin muutaman muun juoksijan kanssa. Yhden, joka juoksi myös ensimmäistä maratoniaan, toisen, jolla oli takana muutama maraton ja kolmannen, jolla oli takana jo 110 maratonia. Siis 110! Ihan mieletön saavutus. Ensimmäiset 10km menivät lähes huomaamatta, juoksu tuntui hyvältä ja kevyeltä.

10-21km

Oikeastaan puolimaratoniin saakka juoksu kulki todella kevyesti ja aika kului nopeasti. Juoksin melko tasaista vauhtia, noin 5:50min/km tahtia. Hiljensin reilusti ylämäkiin, sillä voimia oli parempi säästellä. Juomapisteillä kävelin, mutta muuten juoksin koko matkan. Olin tehnyt tarkan juomissuunnitelman: kaikilla muilla juomapisteillä (joita oli noin 3-4km välein) join urheilujuomaa, mutta 8km, 16km, 24km ja 33km kohdalla otin energiageelin veden kera. Olin varannut myös yhden varageelin 38km kohdalle, mutta en tarvinnut sitä.

Teemu oli pyörällä mukana kannustamassa. Hän pyöräili aina muutaman kilometrin edelleni, pysähtyi kannustamaan, ja teki saman uudelleen. Koko maratonin ajan! Myös ystäviä ja tuttuja oli kannustamassa reitin varrella, se oli ihan mahtavaa. Olen siitä ihan älyttömän onnellinen ja kiitollinen. Kiitos jokaiselle! <3 Tuttujen kasvojen näkeminen tsemppasi todella paljon.

21-38km

Vielä 28km kohdalla juoksu tuntui kevyeltä. Ihmettelin sitä hieman, mutta en uskaltanut kiristää tahtia - vielä oli matkaa jäljellä. 28km oli pisin ennen maratonia juoksemani matka, joten kaikki sen jälkeen oli uutta. Olin lukenut kaikenlaisia kauhutarinoita ja kuullut sanottavan, että maraton alkaa oikeasti vasta 30km kohdalta. Aloin jännittämään tätä kuuluisaa 30km rajapyykkiä ja "maratonin seinää".

Kilometrit etenivät, ja tässä vaiheessa juoksin aika pitkään erään miesporukan takana. Näin 30km kyltin. Ohitin sen. Ei seinää - ei vielä - mutta tunsin, että jalkani alkoivat väsyä. Hidastettuani 33km juomapisteellä huomasin, että uudelleen vauhtiin pääseminen vaati enemmän töitä. Tämän jälkeen alkoivat myös reitin mäkisin osuus. Luulen, että 32-34km olivat ehkä minulle maratonin vaikeimmat: ylämäkeä, jaloissa alkoi jo painaa, mutta matkaa oli vielä jäljellä. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut oloa, etten ollenkaan jaksaisi, tai että täytyisi kävellä. Myöskään vauhtia ei tarvinnut hidastaa, olo oli kaikin puolin siedettävä. Kun mäkisin osuus oli selätetty, juoksu alkoi rullaamaan taas paremmin.

Jossakin 34km kohdalla Teemu jäi lähelleni pyöräilemään ja pysyi siinä lähes loppuun saakka. Kyseli aina tasaisin väliajoin, että joko lähdetään kiristämään tahtia. Sanoin, että 38km kohdalla voin alkaa kiristämään, aiemmin en uskaltanut. Edelleen pelkäsin seinää tai että jalkani leikkaisivat täysin kiinni (vaikkei sellaisia oireita vielä ollutkaan). Ajattelin, että mielummin juoksen tätä vauhtia loppuun asti, kun että joutuisin kävelemään. Kilometrit 36-38km menivät tahtia 5:47, 5:55 ja 5:57.

38-42,2km

38km. Aloin tajuta, että hitto, mä taidan oikeasti selvitä maaliin! Etureidet alkoivat olla tulessa, jokainen ihan loivakin ylämäki tuntui reisissä jyrkältä nousulta. 38km kohdalla olleen juomapisteen jälkeen oli vaikea kiihdyttää vauhti takaisin. Todella outo tunne, kun hengitys kulki, mutta jalat olivat ihan jäykät. Lyhyemmillä matkoilla kisan lopussa tilanne on ollut yleensä toisin päin: syke on ollut tapissa ja hengitys raskasta, mutta jalat ovat jaksaneet. Nyt tilanne oli päinvastainen: keuhkot jaksoivat, mutta jalat olivat väsyneet.

Tahdon voimalla jalat kuitenkin liikkuivat. Voitte viedä mut tämän tekstin julkaisemisen jälkeen valkotakkisten hoiviin, mutta jollakin kummallisella tavalla nautin siitä jaloissa olevasta raskaasta ja väsyneestä tunteesta - tiesin, että se oli maratonin hinta. Tiesin ja odotin kivun tulevan. Olin aiheuttanut sen itse, jokaisella askeleellani tähän asti. Askeleella, jotka olin päättänyt tehdä, koska halusin juosta tämän matkan. 

Noin 40km kohdalla Nordenskiöldin kadun ylittävällä sillalla näin Olympiastadionin. Minua alkoi itkettää. Mikään ei enää estäisi pääsyäni maaliin, tämän matkan voisin vaikka kontata loppuun. Hymyilin jokaiselle näkemälleni ihmiselle. Teemu pyöräili edelleen lähelläni ja tsemppasi - nyt oli aika kiristää tahtia. Ja mä kiristin. Ohitin muutaman selän. 41km. Ohitin kasvitieteellisen puutarhan, käännyin Mäntymäen tielle ja siitä Paavo Nurmen kadulle. Ihmisiä seisoi kannustamassa. Hymyilin heille. Hymyilin ja juoksin. Käännyin Olympiastadionille, loppusuora juostiin radalla. Ihmisiä istui katsomossa, stadionin valot paistoivat kirkkaana. Olo oli kuin urheilijalla! Päätin ottaa loppukirin (joka tuntui siinä vaiheessa kovalta vauhdilta, mutta kellon datan mukaan tahti oli reilusti päälle 4 min/km :D), ohitin kaksi kanssajuoksijaa ja juoksin hymyillen maaliin. Kello pysähtyi aikaan 4:10:16. Viimeiset kaksi kilometriä olivat maratonin nopeimmat: 5:35 ja 5:26.

Maaliin tulon jälkeen

Uskomaton tunne. Niin uskomaton. Itketti ja nauratti yhtä aikaa. Sain mitalin, keräsin maalihuollosta eväitä ja kävelin ulos stadionilta (koronan vuoksi alueelle ei voinut jäädä). Purskahdin itkuun. Näin Teemun ja itku vain yltyi. Itkin onnesta, helpotuksesta, itsensä voittamisesta ja unelman saavuttamisesta. Olen nyt maratoonari. 

Teemu otti minusta muutaman kuvan. Join palautusjuoman ja kävelimme kotiin. Tai mun kävely muistutti ehkä enemmän taapertamista kuin kävelyä. Kävin ylikierroksilla, olin niin onnellinen. Niin uskomaton tunne ja kokemus. Kotiin päästyämme minulla oli hetken vähän huono olo, mutta se meni nopeasti ohi, kun pakotin itseni syömään maalihuollosta saamani välipalapatukan ja sipsejä. Huomasin, etten ollut saanut yhtäkään uutta hiertymää tai rakkoa - olemassa oleva rakko oli kyllä tuplannut kokonsa. Etureidet olivat niin kipeät, että istuessa piti ottaa käsillä tukea, mutta muuten voin hyvin.

Koko ilta oli euforiaa. Ja oikeastaan vielä seuraavakin päivä. Tai viikko. Nyt maratonista on aikaa viikko, ja olen edelleen tosi onnellinen. Haluan ehdottomasti juosta maratonin vielä joskus uudelleen. Jotain jäi tietysti myös hampaankoloon - olin loppuun asti niin hyvävointinen, että vauhtini oli todennäköisesti liian rauhallinen, ja olisin siis voinut juosta kovempaa. Toisaalta olen kuitenkin tyytyväinen, että ensimmäisestä maratonista jäi näin hyvä kokemus. Ehdin vielä joskus raastaa itseäni reippaammalla tahdilla!

Helsinki City Marathon oli tapahtumana todella hyvin järjestetty ja maali Olympiastadionilla oli upea. Turvajärjestelyt koronan osalta oli huomioitu esimerkillisesti, reitti oli kaunis ja maalihuolto kattava. Tunnelmaa riitti! Voisin siis ehdottomasti suositella Helsinki Running Day:ta ja Helsinki City Marathonia juoksutapahtumana. Itse ehdin jo ilmoittautua mukaan jälleen ensi vuonna, mutta tällä kertaa puolimaratonille.

Voisin jatkaa tästä aiheesta kirjoittamista vaikka miten pitkään, mutta nyt päätän tämän tarinan tähän.

Ihanaa sunnuntaita!

Vantaan maraton 2019 - kisaraportti

Tänään on juhlapäivä, mun ensimmäisen puolimaratonin 1-vuotispäivä nimittäin! Ensimmäisen puolimaratonini juoksin Vantaan maratonilla 2018 - ja pitihän sama tapahtuma päästä kokemaan uudestaan. Eilinen juoksu oli yksi onnistuneimmista juoksuistani hetkeen, ja olen edelleen jonkinlaisessa endorfiinipöllyssä. Ja mikä olisikaan parempi tapa lietsoa endorfiineja kuin kerrata kisan kulku vielä kerran? Niinpä. Tässä siis kisaraportti Vantaan maratonilta 2019!

Kisaviikko ja valmistautuminen

Valmistautuminen Vantaalle sujui hyvin lukuunottamatta elo-syyskuun vaihteen sairastelua, jonka vuoksi treenit jäivät pois kokonaan puoleksitoista viikoksi. Taudin hellitettyä treenit lähtivät kuitenkin onneksi kulkemaan melko nopeasti. Viikko ennen kisaa sain tosin antibioottikuurin, jonka pelkäsin vaikuttavan juoksuun, vaikka lääkäriltä luvan kisaamiseen sainkin.

Kisaviikolla juoksin keskiviikkona yhden reippaamman lenkin (5km vk-sykkeillä + alku- ja loppuverkat) ja torstaina kevyen 6km herättelylenkin. Varsinaista tankkaamista en tälläkertaa suorittanut, mutta kiinnitin tavallista enemmän huomiota hiilareiden riittävään määrään. Vatsani ei tykkää antibiooteista, joten yritin koko viikon syödä mahdollisimman vatsaystävällisesti – suurin pelkoni kisaa ajatellen oli vatsaongelmat.

Unen määrässä mitattuna tämä viikko oli varmaankin paras kisaviikkoni tähänastisista. Olen hiljattain kuunnellut Matthew Walkerin kirjaa Miksi nukumme – Unen voima (vahva suositus muuten sille, mielenkiintoista asiaa) ja siitä inspiroituneena olen muutaman viikon yrittänyt mennä aikaisemmin nukkumaan. Se onkin ollut mitä parhain päätös - unimääräni ovat nouseet suunnilleen 6-7 tunnista 7-9 tuntiin yössä. Positiivinen muutos olossa on ollut suurempi kuin osasin odottaa. Uni on ollut itselläni liian usein prioriteettilistan häntäpäässä (ei kannattaisi), mutta jatkossa aion pyrkiä kiinnittämään asiaan enemmän huomiota ja satsaamaan uneen.

Kisapäivä

Aamulla heräsin ennen herätyskelloa klo 8 jälkeen. Yleensä kisaa edeltävän yön olen nukkunut jännityksestä johtuen huonosti, mutta tällä kertaa tunsin oloni levänneeksi. Puolimaratonin lähtö oli vasta iltapäivällä, joten aikaa valmistautumiseen jäi reilusti. Söin rauhassa aamupalan, jännitin Eliud Kipchogen yritystä rikkoa kahden tunnin haamuraja maratonilla, luin hesaria ja pakkasin kamat. Pakkaaminen olikin yllättävän vaikeaa, sillä en oikein osannut päättää, mitä pukisin päälleni. Sää oli mitä parhain juoksemiseen, suunnilleen +10 astetta ja pientä tihkusadetta - mutta en ollut koskaan kisannut niin viileässä, enkä osannut arvioida, minkä verran vaatetta olisi sopivasti. Siitä johtuen pakkasinkin mukaani variaation erilaisia asuja ja päätin tehdä lopullisen asupäätöksen vasta paikan päällä. Klo 11 jälkeen lähdimme ”huoltohenkilöni” kanssa junalla kohti Vantaata.

Saavuimme kisa-alueelle vähän klo 12 jälkeen. Olin varannut tarkoituksella reilusti aikaa, ettei vain tulisi kiire.. No, näin paljoa aikaa ei olisi kyllä tarvinnut varata. Juoksunumeron nouto itsepalveluna narulta tapahtui noin minuutissa, jonka jälkeen kiersimme hallin expo-kojut. Järjestelyt oli hoidettu todella hyvin ja kaikki sujui niin nopeasti ja vaivatta, että odotteluaikaa jäi reilusti. Huilailin ja söin vielä viimeisen välipalabanaanin. Aika kului kuitenkin yllättävän nopeasti fiilistellessä tunnelmaa, ja pian olikin jo aika lähteä verryttelemään.

Puolimaraton 

Jännitykseltä ei tälläkään kertaa vältytty ja maaliviivalla lähtöä odotellessani olin jälleen niin hermostuksissani, etten löytänyt jäniksiä, joiden perään minun oli tarkoitus lyöttäytyä. Olin aiemmin asettanut aikatavoitteekseni 1:50 (vauhti 5:12min/km) alituksen, mutta antibioottikuurista johtuen olin alkanut epäröidä. Edellinen ennätykseni oli helteiseltä kesäkuun HHM:ltä, 1:57:59.

Lähtölaukaus pamahti ja juoksijamassa lähti liikkeelle. Ensimmäiset kilometrit olivat aika ruuhkaisia, mutta spottasin juoksututtuni parinkymmenen metrin päässä edessäni. Päätin juosta hänet kiinni. Myös 1:50 jänikset löytyivät – he johdattivat juoksijaryhmää noin 50 metriä edessämme. Meillä oli juoksukaverini kanssa sama tavoite, joten jäin hänen rinnalleen juoksemaan – pidimme jäniksiä kuitenkin kokoajan silmällä. Ensimmäisten kilometrien vauhti oli vähän tavoitevauhtia reippaampi, noin 5:00min/km.

Suunnilleen 3km kohdalla aloin ensimmäisen kerran tuskailemaan vauhtia – se tuntui vähän liian kovalta. Askel oli jäykkä ja sykekin huiteli jo vk-alueen ylärajalla (en katsonut, mutta tunsin sen – asia myös vahvistui jälkikäteen kellon dataa tutkiessani). Mietin, että jos olo on jo tässä vaiheessa tällainen, miten ikinä jaksaisin maaliin saakka? Pohdin vauhdin hidastamista. Hidastamisen sijaan päätin kuitenkin sinnitellä vielä hetken, keskittyen hengitykseen ja tekniikkaan. Jos olo ei helpottuisi, hidastaminen olisi välttämätöntä.

Suunnilleen 6km kohdalla totesimme yhdessä juoksukaverini kanssa, että jänikset pitäisi ottaa kiinni. Kiristelimme vauhtia pikkuhiljaa ja pian kolmen jäniksen vetämä juoksijaryhmä oli saavutettu. Tunsin, kuinka askel alkoi pikkuhiljaa rullaamaan paremmin. Sain jostakin uutta energiaa ja juoksu alkoi kulkea. 10km jälkeen aloin uskoa, että 1:50 alittuminen voisi oikeasti onnistua. Pysyin tiiviisti kiinni jänisten selissä - ryhmästä sai tuulisessa säässä vetoapua ja voimaa muutenkin.

15km kohdalla heräsin ajatukseen, että miten on edes mahdollista, että olo on vieläkin näin hyvä. Juoksu kulki kevyesti ja askel rullasi. Pelkäämiäni vatsavaivojakaan ei ollut ilmaantunut ollenkaan. Iloitsin ajatuksesta - olin ennätysvauhdissani! Sain ajatuksesta energiaa, vaikka samalla se vähän myös kauhistutti. Join urheilujuomaa jokaisella juomapisteellä lukuunottamatta ensimmäistä, glukoosipastilleja nappasin suuhuni vartin välein ensimmäisen tunnin jälkeen. Pastillien ottaminen oli ollut tarkoitus aloittaa aikasemmin, mutta olin onnistunut unohtamaan ne tyystin. Toinen unohtamani asia oli tuplasolmut lenkkareihin.. Onneksi nauhat eivät auenneet.

17km on yleensä ollut kohdallani rajapyykki, jonka jälkeen on alkanut se todellinen taistelu. Odotin tätä tuttua kärsimysrajaa saapuvaksi. 17km kyltti ohittui. Sitten seuraava, 18km. Mitä tämä on? Toki olo siinä kohtaa oli epämukava, mutta aiemmilta puolimaratoneilta tuttua lähes sietämätöntä epämukavuutta ja kipua ei vielä ollut . 18km kohdalla jänikset (jotka olivat aivan mahtavia!) totesivat, että neiti valkoisessa lippiksessä näyttää vielä sen verran virkeältä, että lähtee nyt kiristämään tahtia - ja näin tein. Seurakseni ryhmästä sain 14-vuotiaan pojan, joka juoksi ensimmäistä puolimaratoniaan. Vau - ensimmäinen puolikas ja alle 1:50 tahdissa! Juoksimme hänen kanssaan rintarinnan kohti maalia. Tsemppasin häntä tasaisin väliajoin, ja sain siitä itsekin valtavasti voimaa. Koin, että nyt on minun vuoroni olla ”jänis” ja kirittää hänet maaliin. Läsnäolollaan hän kiritti minua. 200 metriä ennen maalia totesin, että nyt on aika loppukirille. Tämä nuori lupaus vetikin ihan mielettömän loppukirin – kirkkaasti ohitseni! Itsekin kiristin tahtia, mutta mitään ”all out”-loppukiriä en vetänyt. Olin jo ylittänyt itseni, olin onnellinen. Kello pysähtyi lopulta nettoaikaan 1:48:50 (brutto 1:49:07).

Juoksun jälkeen

Fiilis maalissa oli mahtava. Sain mitalin kaulaani ja maalissa vastassa oli oma ”huoltajani”. Hain maalihuollosta eväät ja paikalle ilmestyi myös juoksukaverini, jonka kanssa taitoimme matkaa pitkään yhdessä. Hänkin oli päässyt tavoitteeseensa, 1:50 oli alittunut hänelläkin! Mutustin eväitä, hain reppuni tavarasäilytyksestä ja lähdimme kohti kotia. Hikisenä, mutta onnellisena.

Illalla olo oli hyvä. Kaksi edellistä puolimaratonia juoksin helteessä, ja molempien kisojen jälkeen olin kisan jälkeen hyvin huonovointinen. Tällä kertaa minkäänlaista huonovointisuutta ei ilmaantunut, onneksi. Illan vietin rentoutuen ja syöden hyvin. Ensimmäistä kertaa en saanut myöskään yhtään mustaa varpaankynttä tai rakkoa jalkaan – saavutus sekin!

Paransin aikaani viime vuoden Vantaan maratonilta yhteensä 9 minuuttia ja 24 sekuntia. Ennätystäni paransin 8 minuuttia ja 9 sekuntia. Yllätin ja ylitin itseni – vielä hetki sitten 1:50 alitus tuntui täysin mahdottomalta. Vielä edellisenä päivänäkin ajatus tuntui vähän mahdottomalta. Joskus omalle kehitykselleen sokaistuu – silloin rajojen kokeileminen voi toimia hyvänä herättelijänä.

Olen niin onnellinen, että olen löysin juoksun. Juoksusta on tullut mulle paitsi rakas harrastus, myös elämäntapa. Toivon, että juoksuvuosia olisi edessä tulevaisuudessa vielä lukuisia. ❤ Ja Vantaan maratonille haluaisin ehdottomasti myös ensivuonna!

Vantaan maraton, plussat ja miinukset

+ Hyvin järjestetty tapahtuma, kaikki toimi moitteettomasti!
+ Lämmin tunnelma, hyvällä tavalla "kylätapahtuman" tuntua
+ Tasainen reitti, puolimaraton juostiin kahtena reiluna 10,5km kierroksena
+ Jänispalvelu

- Enpä oikeastaan keksi juuri moitetta. Tämä oli tosiaan toinen kertani Vantaalla, Vantaan lisäksi olen juossut puolimaratonin myös Helsinki City Runilla ja Helsinki Half Marathonilla. Vantaa on ehdoton suosikkini!

1 tunti ja 48 minuuttia. Sen verran on aikaa Helsinki Half Marathonin lähtölaukaukseen!

Fiilis nyt on monella tavalla erilainen kuin kolme viikkoa sitten, muutama tunti ennen Helsinki City Runia. City Runia jännitin aivan valtavasti. Perhoset lepattelivat vatsassani jo pari viikkoa ennen tapahtumaa, ja pelkkä kisan ajatteleminenkin sai aikaan voimakkaita muljahduksia vatsanpohjassa. Tasan kolme viikkoa sitten tähän aikaan olin jo lähes hermoraunio, eikä sitä voi sanoa enää ihan pelkästään positiiviseksi jännittämiseksi. Luulen, että jännityksen holtittomaan määrään vaikutti erityisesti se, että edellisestä (ensimmäisestä) puolimaratonistani oli kulunut aikaa jo yli puoli vuotta. Olin epävarma, kyseenalaistin kuntoni ja pohdin, että selviänköhän edes maaliin.

Myöskään valmistautumisena HCR:lle mennyt ihan nappiin. Kisaviikko oli kokonaisuudessaan töiden ja muiden menojen osalta hektinen, ja nukuin liian vähän. Tankkaus jäi puolitiehen, etenkin nesteytyksen osalta - ja keskiviikkona työpaikan tiimi-illassa join kaksi lasia viiniäkin (olisi pitänyt jättää väliin). Kisa-aamuna olin niin hermostunut, etten tiennyt miten päin olla. Tapahtuma-alueella jännitys yltyi, ja unohdin kokonaan lämmitellä! Miten niin voi edes käydä? Yritin sitten pikaisesti vähän hypähdellä ja venytellä lähtöalueella, vain pari minuuttia ennen starttia.
Kaiken tämän heikon valmistautumisen lisäksi vauhdinjakoni itse kisassa meni aivan mönkään: aloitin juoksemisen kuntooni nähden liian reippaasti, joten - yllätys yllätys - vauhti hyytyi loppua kohden. Päivä oli lämmin, join liian vähän ja unohdin kokonaan glukoosipastillini. Ei näin..

Nyt tunnelmat ovat yllättävän erilaiset. Ilmoittauduin HHM:lle vasta noin viikko sitten, ja jännittäähän minua nytkin, mutta jännitystä enemmän olen innoissani! Tällä kertaa aion (ainakin yrittää) tehdä toisin ne asiat, jotka eivät viimeksi toimineet. Kokeilen aivan toisenlaista taktiikkaa - saa nähdä, toimiiko. En millään malttaisi enää odottaa, haluaisin jo juoksemaan!

Valmistautumiseni kisaviikolla

Tiistai

Juoksin viimeisen lenkin, noin 30min ihan kevyttä hölköttelyä.
Aloitin myös tankkauksen: söin pari ylimääräistä välipalaa ja reilumman annoksen kaurapuuroa.

Keskiviikko & torstai

En liikkunut työmatkojen kävelyä ja venyttelyä lukuunottamatta.
Tankkaus jatkui hedelmien, riisin, maissikakkujen ja karkin voimin. Aloitin juomaan myös Dexalia.
Olo tuntui nousseen hiilarimäärän ja liikkumattomuuden takia vähän turvonneelta ja tukalalta.

Varpaankynsien leikkaus torstaina! Tämä on tärkeä!

Perjantai

Kevyt ravistelulenkki 20min, muutama pieni reippaampi pyrähdys.
Normaali ruokavalio, Dexalia ja vichyä.
Juoksunumeron haku ja sen fiilistelyä.

Suunnitelmani kisaan

Ajattelin aloittaa 1:55 jänisten tahdissa (noin 5:27min/km vauhdilla), ja 10km kohdalla tuntuman mukaan kiihdyttää vauhtia (noin 5:12-5:20/min/km kohdille). Varaan matkalle mukaan 4kpl Siripirejä, joita aion napata 15min välein. Otan mukaan myös merisuolakiteitä. Aion juoda jokaisella juomapisteellä. Ensimmäistä kertaa aion ottaa mukaani myös kuulokkeet ja puhelimen musiikin kuuntelua varten - olen tehnyt Spotify-soittolista juuri tätä varten. Listalle yritin kerätä kaikki tsemppaavimmat biisit, joita olen vuosien mittaan treenatessani kuunnellut.
Loppua kohden kiihdytän minkä pystyn. Kun tulee vaikeaa, pyrin keskittymään tekniikkaan ja hengitykseen. Olen miettinyt valmiiksi pari tsemppilausettakin (jotka todennäköisesti kyseisellä hetkellä heivaan jonnekin mieleni sopukoihin ja kiroan, että miten hullu sitä onkaan, kun tähän vapaaehtoisesti ryhtyy, haha).

Olen niin täpinöissäni! Kello on nyt 6:60 lauantaiaamuna, aamupala on syöty tunti sitten ja 1,5 litran pullo Dexalia juotu puoleen väliin. Kesän ensimmäinen helleaalto jatkuu, ja päivästä on tulossa lämmin. Onneksi startti on jo klo 8:30.

Tänään juostaan hyvällä fiiliksellä ja nautitaan! Toki pyrin parantamaan aikaani, mutta sitäkin enemmän haluan nauttia juoksemisesta isossa porukassa keskellä kauneinta kesä-Helsinkiä. Tavoitteeni tälle Helsinki Half Marathonille on ennen kaikkea saapua maaliin hymyille - ennätysajassa tai ei. Ainiin, ja mulla alkoi eilen kesäloma!

Tsemppiä kaikille osallistujille! Nautitaan koko 21,0975km ajan - kisapäivä on juoksijoiden juhlapäivä!

Ihanaa viikonloppua!