Nestehukkaa ja ennätyksiä - 2019 pähkinänkuoressa & tavoitteet vuodelle 2020

Helmikuu ja vuoden ensimmäinen blogipostaus. Edellisen postauksen kirjoitin lokakuussa Vantaan maratonin jälkeisissä endorfiinipöllyissä, josta seurasikin sitten kolmen kuukauden suunnittelematon blogihiljaisuus. Syynä hiljaisuuteen on ollut yksinkertaisesti se, että elämässäni on viime aikoina ollut niin paljon kaikkea muuta, että blogi on jäänyt valitettavasti taka-alalle. Itseasiassa olen aika yllättynyt - ja ylpeäkin - siitä, että uskalsin jättää blogin hetkeksi. Pari kertaa kyllä aloitin postauksen kirjoittamista ihan pelkästä velvollisuudentunnosta, mutta lopulta jätin kirjoittamisen kesken. En halua, että kirjoitukseni perustuvat velvollisuudentuntoon. Aloittaessani blogin viime kesänä päätin, etten ottaisi blogista stressiä (stressihiirenä löydän stressinaiheita ihan riittävästi muualtakin). Näin ollen tauko teki hyvää, ja kylläpä nyt onkin ihanaa kirjoitella taas!

Missä nyt siis mennään?

Loppuvuosi 2019 piti sisällään Vantaan maratonin jälkeen vielä kaksi kympin kisaa. Marraskuussa sain riesakseni flunssan, joka karsi loppuvuoden juoksukilsoja tehokkaasti. Marraskuussa täytin myös 25 vuotta, ja pidettiin sen kunniaksi viiskymppiset (25 + 25) samassa kuussa synttäreitään juhlivan ystäväni kanssa. Tämä ei oikeastaan liity mitenkään juoksemiseen, mutta ehdottomasti maininnan arvoinen seikka silti. Sweet twenty-five!

Ennen vuoteen 2020 kirmaamista kurkistetaan vielä lyhyesti viime vuoteen.

Juoksuvuosi 2019 pähkinänkuoressa

Tammikuu - Huhtikuu:

Juoksin omalla ohjelmallani. Olin juuri muuttanut Helsinkiin ja kokeilin uusia reittejä, talvella tuli juostua myös matolla. Kokeilin myös työmatkajuoksua ja kävin spinningissä pari kertaa viikossa.

Toukokuu:

Helsinki City Runin puolikas ja epäonnistuminen: kamalin juoksemani puolimaraton. Aika 1:58:17, joka oli kuitenkin uusi ennätys. Parannusta lokakuiseen puolimaratoniin ajallisesti vain sekunteja. Epäonnistuminen ei jälkikäteen ajateltuna ollut ollenkaan yllätys, sillä valmistautuminen oli ollut kokonaisuudessaan aika heikkoa.

Kesäkuu:

HCR:ltä jäi hampaankoloon, joten ilmoittauduin Helsinki Half Marathonille. Helteinen sää ja hauska tapahtuma, itse juoksu oli edellistä parempi. Juoksusta seurasi kuitenkin nestehukka ja sairaalareissu (se siitä onnistuneesta juoksusta.. Tai ehkä nesteytyksestä. Hups.). Aikaan hieman parannusta, maaliin ajassa 1:57:59. Lomareissu Kreikkaan, patikointia Samarian rotkossa. Ilmoittauduin mukaan Runner's High:n valmennusryhmään.

Heinäkuu:

Aloitin Runner's High:n valmennusryhmässä ja sain myös ensimmäistä kertaa minulle räätälöidyn juoksuohjelman, jota olenkin siitä asti noudattanut (ja ollut todella tyytyväinen!). Viikkokilsoja nostettiin pikkuhiljaa, juoksua oli ohjelmassa 4krt/vko. 

Elokuu:

Ensimmäinen 10km kisani ikinä Twilight Runilla! Ihastuin kymppiin matkana. Twilight Runilla tavoitteeni oli juosta alle 50 minuuttiin, ja tavoitteen saavutin ajalla 48:31. Innostuin kympeistä niin, että juoksin elokuussa vielä kaksi lisää: Haaga Runissa aikaan 48:47 ja Midnight Runilla (päätin ilmoittautua aivan extempore edellisenä iltana) fiilistellen 48:03. Elokuu oli huikea juoksukuukausi!

Syyskuu:

Syyskuu alkoi vatsapöpöllä, joka meni onneksi nopeasti ohi ja pääsin takaisin treenien makuun.

Lokakuu:

Vuoden juoksukohokohta: Vantaan maratonin puolikas enkka-aikaan 1:48:50! Vantaan maraton on tapahtumana mulle aivan erityinen, koska siellä juoksin ihan ensimmäisen puolimaratonini tasan vuotta aiemmin (lokakuussa 2018). Lisäksi kävin kipittelemässä Halloween Runin kympin (48:00). 

Marraskuu:

Pyysin valmentajaa nostamaan treenimäärääni 5-6 kertaan viikossa. Ja kuinka ollakaan, uusi sairastuminen. Sitkeä flunssa ei ottanut talttuakseen ja siitä toipuminen vei joulukuun puolelle saakka.

Joulukuu:

Juoksu alkoi kuun puolessa välissä taas kulkea. Osallistuin Aktia Cupin kympille, joka kulki yllätyksekseni paremmin kuin odotin: 47:45. 

Vuosi 2019 oli kokonaisuudessaan mahtava ja ennen kaikkea opettavainen juoksuvuosi. Kompastelin ja epäonnistuin, kehityin ja opin. Tutustuin mahtaviin tyyppeihin. Osallistuin yhteensä kahdeksaan juoksutapahtumaan, joissa seitsemässä tein oman ennätykseni. Oletettavaa on, ettei moinen ennätysputki tuollaisena tule ikuisuuksiin jatkumaan, mutta vuosi 2019 olkoon ennätysten vuosi. Juoksukilometrejä kertyi yhteensä 1534km, josta 1067km juoksin aikavälillä heinäkuusta joulukuuhun. Syksyllä riesakseni sain sekä vatsataudin että flunssan, mutta sairastelut ovat osa elämää. Muuten sain treenata koko vuoden ehjänä ilman loukkaantumisia, josta olen todella kiitollinen ja onnellinen.

Tavoitteet vuodelle 2020

Entä mitä seuraavaksi? No lisää juoksua ja kilsoja! Motivaatio on korkeammalla kuin koskaan, ja vuodesta 2020 toivon ehjää juoksuvuotta. Toivon, että saisin treenata mahdollisimman paljon terveenä. Tavoitteena on kohottaa kuntoa niin peruskestävyyden kuin nopeudenkin osalta, ja samalla parantaa omia ennätyksiäni sekä kympillä (kympin enkkaa ehdin jo vähän parantaa tammikuun Aktia Cupilla, nykyinen PB siispä 46:32! Jee!) että puolimaratonilla. Olen miettinyt itselleni ihan konkreettisia aikatavoitteitakin, mutta en tiedä, rohkenenko niitä vielä kertoa. Kiinnostaisiko kuulla niistä tarkemmin?

Ensimmäinen maraton on yksi suurimmista haaveistani, mutta en ole aivan varma, koittaako sen aika vielä tänä vuonna - ehkäpä!

Kaikkien aika- ja kilometritavoitteiden lisäksi tavoitteenani vuodelle 2020 on säilyttää juoksun ilo. Se on syy, miksi alunperin olen aloittanut juoksemisen. Se on syy, miksi yhä edelleen jaksan päivä toisensa jälkeen lähteä lenkille. Se on syy, miksi jaksan lähteä myös silloin, kun ei oikeastaan huvittaisi. Jos harrastusta voi rakastaa, niin juoksua mä rakastan. Sen tunteen haluan säilyttää myös vuonna 2020. Juoksun kautta olen saanut tutustua myös ihan mahtaviin tyyppeihin, jotka jakavat saman intohimon - toivon, että juoksuvuosi 2020 olisi myös sosiaalinen juoksuvuosi, juoksijat ovat huipputyyppejä!

Kun epäonnistuminen pelottaa

Kuulun niihin ihmisiin, ketkä tykkäävät asettaa itselleen tavoitteita. Siis ihan kaikenlaisia, arkisista ja maanläheisistä pienistä jutuista suurempiin ja vaikeammin saavutettaviin tulevaisuuden haaveisiin. Itselleni tavoite konkretisoi tilanteen, antaa sille ikään kuin suunnan - tuo sen lähemmäksi saavutettavuutta. Se tuo elämään myös järjestelmällisyyttä ja tehokkuutta: saatan esimerkiksi asettaa itselleni deadlineja kotitöihin tai haastaa itseni venyttelemään joka ilta vähintään 10 minuuttia. Arkisten tavoitteiden taustalla on usein ajatus jonkin hyödyllisen asian omaksumisesta tavaksi. Systeemini ei ole kuitenkaan aukoton, vaan olen kerran jos toisenkin löytänyt itseni stressaantumasta itse itselleni asettamasta tavoitteesta, joka on lähes aina osoittautunut ihan hölmöksi stressinaiheeksi. Onko sillä nyt niin väliä, että vaikka pyykit kuivuisivat telineessä päivän pidempään? Ovatpa ainakin kuivia sitten.

Tavoitteet ovat tällä hetkellä oleellinen osa juoksuharjoitteluani, ja omalla tavallaan myös jutun suola. Tavoitteet motivoivat ja puskevat eteenpäin kovempiin tuloksiin. Kääntöpuolelta löytyvät tietysti pettymykset, kun tavoitteeseen pääseminen ei jostain syystä onnistukaan - mutta tuntuisiko onnistuminen miltään, jos aina onnistuisi? Pettymykset kuuluvat asiaan, eikä mielestäni tavoitteita kannata pettymysten pelossa jättää asettamatta. Jos tavoite osoittautuu liian haastavaksi, asetetaan väliin vaikkapa pari välitavoitetta. Ja sekin on ihan ok, jos kaikkia tavoitteita ei aina saavuta. Oikeastaan luulen, että jos onnistuu saavuttamaan jokaikisen koskaan asetetun tavoitteen heti ensimmäisellä yrittämällä, on syytä pohtia, ovatko tavoitteet olleet liian helppoja. Liian helpot tavoitteet syövät jossain vaiheessa motivaatiota, kuten liian haastavatkin.

Twilight Run 2019 / Kuva: Kimmo Lindeman

Epäonnistuminen pelottaa. Monella saattaa olla epäonnistumisista ikäviä muistoja, jotka kaihertavat vielä vuosien jälkeenkin. Minulla ainakin. Epäonnistumisen pelko saattaa joskus olla niin vahva, että sen vuoksi jättää tekemättä jotakin. On niin paljon helpompaa jättää yrittämättä, kuin epäonnistua jossakin. Siten välttää sen kaiken ikävän, mitä epäonnistumisesta saattaisi seurata - harmin, surun, ahdistuksen, ehkä häpeän tai huonommuuden tunteen. Onnistuminen ja epäonnistuminen kulkevat kuitenkin käsikädessä, ja onnistuakseen on usein otettava riski myös epäonnistumisesta. Mitä enemmän haluaa onnistua, sitä enemmän myös epäonnistuminen pelottaa.

Tämä on asia, jonka kanssa olen itse kamppaillut paljon. Kamppailu voimistuu omalla kohdallani esimerkiksi aina ennen juoksutapahtumia, jolloin epäonnistumisen pelko on ottaa vallan ja syödä viimeisetkin itseluottamuksen rippeet. Koska tilanne tuntuu toistuvan kerta toisensa jälkeen, olen etsinyt keinoja sen hillitsemiseen. Olenkin löytänyt muutaman “täsmäkeinon”, joiden avulla olen saanut mieleni rauhoittumaan edes jokseenkin. Ajattelin jakaa ne myös tänne blogin puolelle.

Kun epäonnistuminen pelottaa, kysyn itseltäni:

1. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? (Tähän vastaan usein, että “keskeyttäminen”.)

2. Mitä tapahtuu, jos pahin tapahtuu? (“Harmittaa, mutta uusia kisoja mahdollisuuksia tulee, kokemusta rikkaampana.”)

Yleensä jo näiden kysymysten jälkeen olo on parempi. Jos ei, jatkan uusilla skenaarioilla niin kauan, kunnes olen käynyt läpi kaikki “pahimmat pelot”. Yleensä ne eivät tunnu enää ollenkaan niin kamalilta sen jälkeen, kun niitä on pysähtynyt ajattelemaan. Dialogin voi käydä myös ääneen jonkun kanssa, jos se helpottaa.

Täsmäkysymysten lisäksi yleensä muistutan itselleni, että vaikka epäonnistuisin, olen ainakin yrittänyt. Myöhemmin epäonnistumista enemmän todennäköisesti harmittaisi se, ettei olisi edes yrittänyt.

Ja sitten ehkäpä kaikista tärkein keino ja toimivin keino:

Puhu itsellesi lempeästi, kuten ystävälle.

Helpommin sanottu kuin tehty. Pelon ja jännityksen kiemurrellessa vatsassa alkaa helposti syyttämään ja soimaamaan itseään omista tuntemuksistaan. Silloin mietin, miten juttelisin tilanteessa ystävälleni, ja puhun sitten niin itselleni.

“On ok, että pelottaa. Mutta olen rohkea, ja se menee varmasti hyvin!” 
“Teen parhaani, ja se riittää.”
“Vaikka tänään ei onnistuisikaan, ei haittaa. Olen kuitenkin yrittänyt.”
“Olen vahva ja pystyn tähän.”

Jatkan itselleni juttelemista usein myös kisan aikana ja joskus ihan lenkeilläkin. Kun alkaa tuntua pahalta, tsemppaan itseäni “hyvin menee, jaksaa jaksaa” ja erityisen toimivaksi olen todennut matran “ei tunnu missään”. Sitä hoen itselleni usein ja samalla kuvittelen juoksevani loivaa alamäkeä. En tiedä, mistä tämä on saanut alkunsa, mutta sen avulla vikat kilsat taittuvat vähän helpommin. Kuulostaa hassulta, mutta testaa!

Syksyn tavoite

Seuraava päätavoitteeni on puolimaraton Vantaan maratonilla lokakuussa. Tavoite tuntuu erityisen merkitykselliseltä siksi, että siellä juoksin viime vuoden lokakuussa elämäni ensimmäisen puolimaratonin (1:58:26). Jännittävää nähdä, miten kunto on vuodessa kehittynyt! Olen kesän aikana juossut kaksi puolimaratonia, HCR:n toukokuussa ja HHM:n kesäkuussa. Ajat parantuivat tuolloin vain joitakin sekunteja lokakuisesta, helteisen HHM:n juoksin aikaan 1:57:59. Heinäkuussa aloitetun etävalmennuksen ja kesän treenien voimalla tavoitteena olisikin nyt parantaa puolikkaan aikaa lokakuun viileydessä.

Viime viikon sairastelu on selätetty ja tällä viikolla olen päässyt takaisin treenien makuun. Ensimmäiset pari lenkkiä olivat odotetusti aika tahmeita, mutta lenkki lenkiltä parempia. Eilen kävin juoksemassa pisimmän pitkiksen hetkeen. Sadekuurojen, auringon pilkahdusten ja Harry Potter-äänikirjan rytmittämä rauhallinen pk-sykkeinen 20km meni kuin siivillä. Aikaa juoksukuplassa kului 2:10, mikä vaikuttaa ihan hyvältä Vantaata ajatellen.

Tänään olisi vuorossa vauhtikestävyyttä ja vesisadetta luvattu koko päiväksi. Eipä se mitään - lippis päähän niin ei sada kasvoille ja menoksi!

Rentouttavaa sunnuntaita!

Helsinki City Run 2019 - kisaraportti

Lauantaina 18.5.2019 Helsingissä vietettiin Helsinki City Running Day-tapahtumapäivää. Tapahtuman puolimaraton kantaa nimeä Helsinki City Run ja kyseiselle matkalle olin itsekin ilmoittautunut jo puoli vuotta aiemmin lokakuussa, lähes heti ensimmäisen puolimaratonini jälkeen. Tykkään konkreettisista tavoitteista, ja asetin itselleni samantien aikatavoitteen: Vantaalla puolimaraton oli taittunut euforianhuuruisesti aikaan 1:58:26, ja maalissa oloni oli ollut vahva ja energinen. Sen kokemyksen perusteella päätin kunnianhimoisesti lähteä tavoittelemaan 1:50:00 aikaa elämäni toiselle puolimaratonille, Helsinki City Runille.

No miten kävi?

Jännitin kisaa ihan kamalasti. Olin koko kisaviikon jännityksestä sekaisin, ja jännitys yltyi yltymistään lähtöviivalle saakka. Huomasin saman kummallisen jännitysreaktion kuin ennen ensimmäistä puolimaratoniani: vaikka tiesin treenanneeni ahkerasti läpi talven, menetin jostain syystä kaiken itseluottamukseni kisan kynnyksellä. Aloin kyseenalaistamaan omaa kuntoani ja epäilemään, selviänkö edes maaliin. Myös aikatavoite alkoi tuntua täysin epärealistiselta. Yritin rauhoitella itseäni sillä ajatuksella, että olinhan juossut puolimaratonin ennenkin. Se ei rauhoittanut oloani yhtään.

Kisaviikko

Nukuin koko kisaviikon huonosti. Tein aikaisia työvuoroja, mutta en yksinkertaisesti mennyt tai päässyt illalla ajoissa nukkumaan, ja kerrytin itselleni univelkaa. Juoksin viimeisen kevyen lenkin tiistaina, muina päivinä harrastin työmatkaliikuntaa ja kävelin. Nyt jälkikäteen mietittynä olisin voinut jättää pari kävelylenkkiä lyhyemmiksi ja vaikkapa venytellä enemmän, sillä viikko oli muutenkin töiden ja muiden menojen osalta todella hektinen.

Perjantai 17.5.

Perjantai-iltana kävin Töölön Kisahallilla hakemassa juoksunumeroni, tapahtumapaitani sekä kiertelemässä expossa. Expossa oli kaikenlaista mielenkiintoista, mutta olin niin hermostunut, etten jaksanut oikein keskittyä tutkimaan mitään tarkemmin. Hiilihapotettua kookosvettä ostin tutustumispaketin, mutta siihen messusaaliini sitten jäikin. Kotona pohdin, puenko kisaan tapahtumapaidan vai oman paitani. Muistin kuitenkin kuulemani ohjeen, ettei kilpailussa kannata ikinä kokeilla mitään uutta, joten päädyin tuttuun ja turvalliseen juoksupaitaani. Tarkoitukseni oli ollut käydä perjantaina tekemässä vielä herättelevä kevyt lenkki, mutta koska pääsin kotiin vasta myöhään, päätin jättää lenkin väliin. Uni tuli jännityksestä huolimatta nopeasti, johtui varmaankin viikolla kertyneestä univelasta.

Lauantai 18.5. 

Kisa-aamuna kellon soidessa väsytti. Nousin kuitenkin heti, sillä olin laskenut tarkkaan, että aamupala olisi syötävä viimeistään klo 9.40 - silloin aikaa lähtöön olisi tasan 3 tuntia. Aamupalaksi söin kaurapuuroa marjoilla, pähkinöillä ja banaanilla. Aamun mittaan join myös litran urheilujuomaa, ja juomisen lopetin 1,5h ennen lähtöä. Hetki ennen kisapaikalle lähtöä ryntäsin vielä lähikauppaan ostamaan karkeaa merisuolaa. Pakkasin puolikkaalle evääksi kolme glukoosipastillia ja suolakiteitä. Ajattelin, etten tarvitse geelejä - ja ensimmäisellä puolikkaallani sain geelillä aikaan vain huonon olon.

Olin kisapaikalla puolituntia ennen lähtöä. Ehdin käydä vessassa ja katsoa ensimmäisen lähtöryhmän lähdön, jonka jälkeen oli minun aikani siirtyä viivan taakse. Päivä oli lämmin, noin +20 astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kesän ensimmäinen lämmin päivä.

Puolimaraton

Jännitys kipristeli vatsassani, kun astuin ihmisjoukkoon odottamaan lähtöä. Syke oli korkealla, vaikka seisoin paikallani (tai niin paikallani kuin hermostuksissani pystyin). Halusin jo lähteä. Vihdoin lähtölaukaus kajahti, napsautin kelloni käyntiin ja lähdin ihmismassan mukana liikkeelle. Olin laskenut, että 5:10-5:15min/km vauhdilla pääsisin tavoitteeseeni.

Ensimmäiset pari kilometriä sujuivat innostuneessa tunneryöpyssä - täällä sitä ollaan, tätä odotin koko talven! Huomasin sykkeen nousevan heti korkealle, noin 170 lyöntiin sekunnissa, mikä on minulle todellakin epätavallisen korkea tuossa vauhdissa. Ajattelin sen johtuvan jännityksestä ja laskevan pian. Minun oli vaikea hillitä vauhtiani, ja ensimmäiset kilometrit juoksinkin innostuksissani suunniteltua reippaammin.

Jossakin 5km kohdalla kuplani puhkesi ja totesin, ettei syke lähde laskuun. Pakko hidastaa tahtia. Juoksin etenkin ylämäet rauhallisesti, ja sain sykettä laskemaan hetkittäin hieman, mutta se kipusi nopeasti takaisin. Aloin turhautua. Edellisellä puolimaratonilla keskisykkeeni oli ollut 165, ja 170 olisi minulle auttamatta liian korkea. Lämpö alkoi tuntua tukalalta, yritin hakeutua mahdollisuuksien mukaan varjoon. Varjoa ei juuri ollut, mikä huolestutti vähän. En ollut juossut lämpimässä viime kesän jälkeen kertaakaan.

Päivä oli kaunis ja kannustajia mukavasti. Kaikki huomioni kiinnittyi kuitenkin juoksemiseen, sillä se alkoi tuntua hälyttävän raskaalta jo ennen puoltaväliä. Päätin, etten katsoisi sykettäni. Seurasin vauhtiani, laskin tahtia vähän, mutta pyrin pitämään sen 5:20min/km kohdilla - kiihdyttäisin sitten lopussa. Join jokaisella juomapisteellä joko energiajuomaa tai vettä. Lauttasaaren kohdalla, noin puolessa välissä matkaa, kylkeeni alkoi pistämään voimakkaasti. Yritin olla välittämättä kivusta, mutta vauhtini hidastui väkisin. Kipu kuitenkin onneksi katosi melko nopeasti, ja kiristin jälleen tahtia.

Puolessa välissä oloni oli kamala. Kuumuus tuntui tuskaiselta, syke huiteli edelleen 170 lyönnin paikkeilla ja minua oksetti. Mietin, että miten tässä näin kävi - lokakuun puolikkaalla askel oli kevyt 16km saakka. Olin harjoitellut koko talven, enkä ollut pahemmin edes sairastellut. Kuntoni olisi pitänyt olla parempi kuin syksyllä. Yritin kaikin keinoin saada ajatukseni muualle, laskin sadasta alaspäin, lauloin mielessäni ja mietin seuraavaa juomapistettä. Tiesin, että näkisin tuttuja kannustajia pian. Siitä ajatuksesta sain voimaa.

15km kohdalla näin tutut kasvot. Hän kysyi fiilistäni ja kertoi, että minulla olisi noin 3 minuuttia kirittävää 1:50:00 aikatavoitteeni saavuttamiseksi. Huikkasin fiilikseni olevan ok, vaikka todellisuudessa taistelin jokaisella askeleella. En halunnut sanoa sitä ääneen, sillä pelkäsin sen vaikuttavan jaksamiseeni.

Viimeiset kilometrit menivät täysin usvassa. Mietin vain maalia ja sitä, että olisinpa siellä jo. Jalkani olivat lyijyä ja jano kamala. Söin yhden suolakiteen, mutta se vain pahensi oloani. Päätin unohtaa aikatavoitteeni, halusin vain selvitä maaliin. Lopussa kannustajia oli paljon, ja sain siitä voimaa, heitin parit high fivet tuntemattomien kanssa ja vaihdoin pari sanaa vieressäni juoksevan miehen kanssa. Ihmiset ohittelivat minua, vauhtini oli tippunut jonnekin 5:30min/km tietämille. Viimeinen juomapiste tuntui keitaalta! Join ja kaadoin vettä päälleni. Töölönlahden lähettyvillä tienvarsilla näkyi harmillisen monta tuupertunutta juoksijaa ensiapuhenkilökunnan kanssa. Pohdin, että olenkohan itse kohta samassa tilassa. Keskityin vain siihen, etten alkaisi voimaan pahoin.

Alle kilometri ennen maalia vatsani kramppasi. Kramppi oli niin voimakas, että se pakotti minut pysähtymään. Nojailin polviini. Tuntui, ettei minussa ollut enää tippaakaan energiaa, ei tippaakaan. En ikinä pääsisi maaliin. Joutuisin kävelemään. Nostin katseeni, ja ystävällinen liikenteenohjaaja kannusti: "Ei enää pitkästi! Tuonne päin!". En tiedä, mistä keräsin sen voiman, mutta päätin selvitä loppuun - juosten! Mitään huikeaa loppukiriä en ottanut, mutta juoksin niin kovaa kuin vatsani antoi periksi. Maali näkyi jo, jaksan kyllä. Tämä matka menisi vaikka kontaten! Juoksin maaliviivan yli Telia 5G Areenalle ja heittäydyin tekonurmelle istumaan. Mä tein sen! Mä selvisin! Mä oon maalissa!

Pettymys. Pettymys iski vahvana vastoin kasvojani heti, kun tajusin sammuttaa kelloni. Tavoite jäi vain haaveeksi. Hain vettä ja keräsin maalihuollosta eväät mukaani. En pystynyt juomaan, vatsassa hölskyi. Etsin kannustajani yleisön joukosta ja kuulin aikani: 01:58:17, eli paransin aikaani 9 sekuntia lokakuusta.

Maalissa yritin iloita parhaani mukaan, vaikka pettymys kalvoikin mieltäni.

Vauhti hyytyi selvästi loppua kohden. Sijoituin kuitenkin yllättävän hyvin: naisten yleisessä sarjassa juosseista 1952:sta juoksijasta sijoituin sijalle 236. 

Illalla kotona kärsin nestehukasta. Makasin ämpäri vieressäni, jääpussi otsallani ja join suolavettä. Olo koheni vasta useamman tunnin kuluttua. Maaliin tulin noin klo 13:40 ja sain syötyä ensimmäisen kerran kunnolla vasta klo 21 jälkeen. Olin edelleen hyvin pettynyt, ja kerroin siitä perheelleni ja ystävilleni. Puhuminen ja saamani ihanat tsemppiviestit helpottivat oloani, ja pettymys alkoi laantua hieman.

Jälkipuinti

Kisa kokonaisuudessaan oli minulle todella raskas. Keskisykkeeni oli 170 lyöntiä minuutissa, ja join matkan aikana ilmeisesti liian vähän - pari kulausta jokaisella juomapisteellä ei helteeseen tottumattomalle keholleni riittänyt. Luulen myös, että jännityksellä, univelalla ja riittämättömällä levolla oli osuutensa korkeaan sykkeeseen. En myöskään syönyt mukaan ottamiani glukoosipastilleja lainkaan. Lauantai ei selvästikään ollut minun päiväni. Tästä lähdetään kuitenkin parantamaan, ja pettymykset kuuluvat asiaan. Yritän opetella armollisuutta itseäni kohtaan. Aina ei voi onnistua - ja tuntuisivatko onnistumiset edes miltään, jos elämä olisi pelkkää onnistumista?

Helsinki City Running Day on saanut tänä vuonna paljon kritiikkiä osakseen, mutta itse olin tapahtumaan ja sen järjestelyihin tyytyväinen. Lähtö ja maaliintulo sujuivat soljuvasti ja huolto reitillä sekä maalissa toimi mielestäni hyvin. Tavoiteaikajuoksijoita, jäniksiä, jäin kyllä kaipaamaan. Olisi ollut mukavempi jättää tavoiteaika jänisten "huoleksi" ja nauttia matkasta jatkuvan kellontarkkailun sijaan.

Vaikka kisa olikin rankka, palautuminen on sujunut hyvin. Lihaskipu ja kaksi valtavaa rakkoa jaloissani parantuivat muutamassa päivässä. Nyt HCR:stä on viikko, ja kahden viikon kuluttua olisi tarkoitus olla jälleen lähtöviivalla Helsinki Half Marathonilla. En malttaisi millään odottaa, ihanaa!